Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Jäähyväiset Sivupolulle

Blogit Bagdadista pohjoiseen 31.10.2017 20:26
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Olen etuoikeutettu. On ollut etuoikeus saada työskennellä vastaanottokeskuksessa. Nyt se kuitenkin loppuu. Määräaikainen työsuhteeni päättyy, ja samalla päättyy myös blogin pitäminen, paitsi jos yhteiskunnassa tapahtuu vielä jotakin, jota haluan kommentoida.

 

Kirjoitettu sana ei koskaan vastaa todellisuutta. Se on aina yksinkertaistettu, sensuroitu, rajattu, tulkintoja täynnä oleva luomus, joka saattaa muistuttaa todellisuutta, mutta on kuitenkin ohut ja mitätön kuvaamansa kohteen rinnalla.

Olen etuoikeutettu, koska olen saanut nähdä läheltä sen, mitä media ja sosiaalinen media kuvaavat – usein hyvin rajoitetusti ja välillä virheellisesti. Vaikka Sivupolun todellisuus on vain Sivupolun todellisuutta, yksityisestä voi oppia ymmärtämään yleistä. Ja ymmärtäminen on etuoikeus – silloinkin kun sitä ei voi muuttaa rahaksi.

Olen kirjoittanut kokemuksistani ja ajatuksistani rehellisesti, mutta tiedän, etteivät edes lähietäisyydeltä kirjoitetut sanat tee oikeutta elämälle. Toivon, että olen onnistunut edes hiukan jakamaan kokemusteni rikkautta niiden kanssa, jotka eivät ole päässeet samalla tavalla tutustumaan toiseen todellisuuteen. Minulle siitä on ollut paljon iloa.

 

Olen etuoikeutettu, koska olen saanut tutustua hienoihin, jännittäviin ja loputtoman mielenkiintoisiin ihmisiin. Hetket, jolloin ymmärtää, ettei ymmärrä mitään, ovat loistavia! Kun on keskellä ihmisiä, jotka ajattelevat aivan eri tavalla kuin itse tai kun tilanteessa toimitaankin ihan toisin, kuin olisi odottanut, kokee, että elämällä on vielä jotakin uutta annettavaa.

On loistavaa päästä tutustumaan lähietäisyydeltä toisiin kulttuureihin. On etuoikeus nähdä omin silmin kulttuurien eroja ja oppia ymmärtämään, mitä on suomalaisuus. Uutistulvan keskellä huomaan myös ymmärtäväni paremmin Sivupolun asukkaiden kotimaiden uutisia.

 

Oppiminen on yksi suurimmista etuoikeuksista, joita on. Minä olen saanut oppia joka päivä uusia asioita sekä omasta kulttuuristani ja yhteiskunnastani että Sivupolun asukkaiden maailmasta.

Onnessani on kuitenkin särö: olen oppinut Suomesta asioita, joita en olisi halunnut oppia. Tosin vastapainoksi olen oppinut muista maista positiivisia asioita, jotka ovat osoittaneet vanhat ennakkoluuloni vääriksi.

 

Olen osittain menettänyt uskoni suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen koneistoihin. Vastapainoksi olen saanut takaisin uskoni suomalaisten ihmisyyteen.

Tapaan joka päivä hämmästyttävän ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan sekä aikaansa että rahojaan asukkaittemme auttamiseksi. Vapaaehtoisemme tekevät työtä, kuljettavat, opettavat ja auttavat, kutsuvat kylään ja vievät retkille, leikkivät, pelaavat ja ovat ihmisiä ihmisille.

Unohtakaa somen vihapuhe ja median lietsomat huolet: suomalaiset ovat hyväntahtoisia ihmisiä. Ja minä olen etuoikeutettu, kun olen saanut työskennellä paikassa, joka vetää näitä hyviä ihmisiä puoleensa.

Joka päivä uusi katastrofi!

On kerrassaan kutkuttavaa, että kun aamulla menee töihin, ei tiedä yhtään, mitä tapahtuu. Jokainen päivä on seikkailu, ja jollei se ole etuoikeus, mikä on?

Joka päivä uusi katastrofi! Ja joka päivä katastrofeista selvitään tavalla tai toisella. Riitoja, väärinymmärryksiä, tauteja, tapaturmia, palohälytyksiä, vääriä hälytyksiä, synnytyksiä, hammassärkyä, loiseläimiä, unohdettuja aikatauluja, huutoa ja mekastusta.

Ja sitten ystävyyttä, halauksia, iloisia tervehdyksiä, sovintoja ja ihmeparanemisia.

Yksikään työpäivä ei ole ollut tylsä.

 

Olen etuoikeutettu myös hyvin oudolla, melkein kieroutuneella tavalla: olen saanut kohdata sen osan maailman todellisuudesta, jonka yleensä torjumme suojellaksemme itseämme.

Jos joku ystäväni olisi kaksi vuotta sitten kertonut, että hänen vanhempansa ammuttiin, olisi ollut täysin poissa tolaltani. Kidutusta ei osannut edes ajatella. Nyt elän maailmassa, jossa mietitään, onko edessä seisovalla ihmisellä sairaus vai johtuuko päänsärky siitä, että hänen perheensä on juuri tapettu vai johtuuko se vammoista, joita hän sai, ennen kuin pääsi pakenemaan vankilasta.

Vaikka nyt kohtaan asioita, joita en haluaisi kohdata, koen silti, että kauheudenkin katsominen suoraan silmiin on etuoikeus. Oma maailmani ei koskaan enää ole samanlainen kuin ennen. Minä en enää koskaan ole samanlainen kuin ennen.

 

Yksikään työpäiväni ei ole ollut turha. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä jotakin, jolla on merkitys, tehdä työtä, joka jättää jäljen. Aina ei tarvitse kuin hymyillä, koskettaa kättä tai istua hetkeksi kuuntelemaan ja on jo tehnyt päivän tärkeimmän työn.

Olen etuoikeutettu, kun olen saanut auttaa ihmisiä. Suomessa on paljon samalla tavalla etuoikeutettuja ihmisiä: terveydenhuollossa, sosiaalitoimessa, kouluissa, päiväkodeissa, kirkoissa, poliisissa, armeijassa, kaupoissa, kahviloissa… Toivon, että heillä on yhtä onnekas olo kuin minulla.

 

Työni loppuu ja jään työttömäksi. Olen ollut samassa tilanteessa ennenkin, mutta nyt kaikki on erilaista: toisin kuin ennen, työttömyys ei pelota eikä ahdista minua.

Minulla nimittäin on oleskelulupa. Minulla on myös koti, josta kukaan ei aja minua pois. Kukaan ei etsi minua tappaakseen, ja kun lapseni lähtevät aamulla opintoihinsa, minun ei tarvitse pelätä, että joku ampuu heidät.

Olen tavattoman etuoikeutettu.