Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Islamin uhka teki kristinuskosta siedettävän

Blogit Bagdadista pohjoiseen 16.10.2017 20:50
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Olen kovasti ihmetellyt, miksi Suomessa puhutaan niin paljon islamin uhasta. Sen sijaan, että keskusteltaisiin erilaisen kulttuurin, arvomaailman ja lainsäädännön luomista ristiriitatilanteista ja kotoutumisen haasteista, uhkana tuntuu olevan nimenomaan islam – ikään kuin kokisimme oman uskontomme jotenkin uhatuksi vieraan uskonnon paineessa.

Miksi olemme huolissamme kristinuskon asemasta, kun uskontomme ei ole ollut tähän asti mitenkään korkeassa kurssissa?

 

Me suomalaiset olemme yksi maailman maallistuneimmista kansoista. Suhtaudumme ateismiin muita myönteisemmin, eroamme kirkosta vuosi vuodelta helpommin ja häpeämme mahdollisen uskonnollisen vakaumuksemme julkista tunnustamista. Vasta 30 000 muslimin saapuminen maahamme sai kristinuskon tuntumaan jotenkin hyväksyttävältä.

Harva meistä vieläkään kertoo vaikkapa työpaikalla olevansa kristitty. Jos niin käy, muut työtoverit muodostavat välittömästi mielessään kuvan kiihkouskovaisesta moralismista, jonka seurassa ei enää voi puhua alkoholista tai sukupuolielämästä. Me emme usein miellä itseämme kristityiksi, emme, vaikka useimmat meistä edelleen antavat kastaa lapsensa.

Ateistien, muunuskoisten ja kirkosta vieraantuneiden suuttumuksen uhallakin väitän silti, että ihan kaikissa kantasuomalaisissa asuu kristitty. Kulttuurimme, ajattelutapamme ja yhteiskuntamme ovat niin kristinuskon kyllästämiä, ettemme kykene pyristelemään kristillisyydestä irti, vaikka vaihtaisimme uskontoa tai hylkäisimme jumalat kokonaan.

 

Minä löysin itsestäni kristityn ihmisen seurattuani kahden naisen kiihkeää riitaa Sivupolulla.

Meillä asuu kokonainen suku: suuri sisarusparvi lapsineen. Eräänä syyspäivänä yhden sisaren ja yhden kälyn välille puhkesi kiihkeä riita. Se alkoi väärinkäsityksestä: käly kertoi uutisen, joka ei ollut totta, vaikka hän luuli niin. Kyse oli työntekijöiden antamasta virheellisestä informaatiosta, joka korjattiin heti, kun asia huomattiin. Sisar ehti kuitenkin väittää veljensä vaimoa valehtelijaksi. Sellaista ei saa sanoa irakilaisnaiselle.

Meitä pyydettiin selvittämään asiaa, olihan alkuperäinen uutinen meiltä lähtöisin. Pystyimme työtoverini kanssa selvittämään väärinkäsityksen alkulähteen, mutta sillä ei enää ollut mitään merkitystä.

Sisaren ylpeys esti myöntämästä, että hän oli syyttänyt toista turhaan valehtelusta eikä hän voinut antaa aneeksi loukatun kälyn sangen vahvaa ja värikästä kielenkäyttöä. Käly puolestaan ei voinut antaa anteeksi kohtuutonta valehtelusyytöstä, vaikka siihen olikin jonkinlainen peruste: olihan käly kertonut jotakin, joka ei ollut totta.

Veliparka seisoi huutavien naisten välissä onnettomana. Hän ei halunnut loukata kumpaakaan osapuolta.

Riita jatkui monta päivää. Kun parin päivän kuluttua yritin keskustella naisten kanssa sovinnon tekemisestä ja veljen/aviomiehen ahdingosta, sanani eivät saaneet minkäänlaista vastakaikua. Loukattu ylpeys oli huomattavasti tärkeämpi asia kuin yhteiselon sujuvuus tai rakastetun miehen onnellisuus.

Tajusin kaikkien argumenttieni ja fraasieni nousevan kristillisestä perinteestä.

Irakilaisten ylpeys ei ollut mikään yllätys. Ilmeisesti anteeksi pyytäminen ja sovinnon hierominen ei kuulu kulttuuriin. Jos pyydät anteeksi, olet heikko. Jos osoitat heikkoutta, sinun käy hullusti. Tämä kulttuurinen piirre saattaa olla myös yksi selittävä tekijä Lähi-idän nykyisessä poliittisessa tilanteessa. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä islamin kanssa.

Sen sijaan yllätyin, kun yritin puhua sovinnon puolesta: vaikka en ole erityisen kristillinen, tajusin kaikkien argumenttieni ja fraasieni nousevan kristillisestä perinteestä.

Anteeksi antaminen ja pyytäminen olivat naurettavia vaatimuksia naisten mielestä. Omien virheiden pohtiminen oli ajanhukkaa. Sekä ”malka omassa silmässä” että ”ensimmäisen kiven heittäminen” ovat suoraan Uudesta Testamentista, ”toisen posken kääntämisestä” puhumattakaan. Ihmisille, jotka ovat oppineet kunnioittamaan vahvemman lakia, ne ovat pelkkää tarkoituksetonta sanahelinää.

 

Meidät on kasvatettu noudattamaan kristillisiä hyveitä. Suomalainen sosiaalidemokratia ja hyvinvointivaltio ovat kristillisen ajatustavan hedelmiä. Tapamme hahmottaa oikeudenmukaisuus on kulttuurimme tulosta. Ja vaikkemme itse uskoisi kulttuurimme taustalla olevaa uskonnollista kertomusta, emme voi irrottautua satojen vuosien aikana meihin juurtuneesta traditiosta.

Eri uskontokuntiin kuuluvien on välillä vaikeaa ymmärtää ja arvostaa toisiaan. Huomaamme välittömästi, jos omaa uskonnollis-kulttuurista perintöämme ei noudateta ja tulkitsemme poikkeavuudet usein toisen uskonnon tai kulttuurin heikkouksina.

Kun tuomitsemme toiset kristillisten hyveiden laiminlyömisestä, emme ota huomioon, että myös meidän on myös vaikeaa ymmärtää Lähi-idän hyveitä. Emme edes tiedä, mitä ne ovat, sillä myös ne ovat kulttuurisidonnaisia.

Arvoja on vaikeaa pukea sanoiksi ymmärrettävällä tavalla. Jos siinä onnistummekin, on epävarmaa, tulemmeko ymmärretyiksi. Eri kulttuurien välisessä keskustelussa saatamme kyllä käyttää samoja sanoja, mutta niiden sisältö ja arvomerkitys ovat eri osapuolille aivan erilaisia.

 

Olen opintojeni ja työurani aikana tutustunut islamiin monin eri tavoin. Elämäni Sivupolulla on vahvistanut käsitystäni uskonnon, kulttuurin ja yksilöiden erojen merkityksestä: ei ole olemassa yhtä islamia vaan joukko ihmisiä, jotka tulkitsevat perinnettä omien kokemustensa ja oman kulttuuritaustansa perusteella. Sivupolulla Aylan islam poikkeaa Yusufin islamista yhtä paljon kuin minun kristinuskoni Sarah Palinin kristinuskosta.

Islam ei ole uhka. Se on mahdollisuus. Se on peili, jonka kautta me näemme, keitä me olemme, mihin me uskomme ja mitkä asiat ovat meille arvokkaita. Se on myös ikkuna maailmaan, jossa on paljon sellaista kauneutta ja arvokkuutta, jonka me olemme vuosikymmenten saatossa hukanneet.

Kun me olemme oppineet paremmin tuntemaan oman erityisyytemme, voimme päättää, mitkä arvoistamme ovat niitä, joita ehdottomasti haluamme puolustaa ja edellytämme kaikilta tänne jääviltä uskontokuntaan katsomatta. Muuten voi käydä niin, että hyökkäämme sokeasti uskontoa vastaan puolustaessamme kirjaa, jossa käsketään naisen vaieta seurakunnassa.