Hilpeät häät ja mitä sitten tapahtui
Reilu vuosi sitten meillä oli Sivupolulla häät.
Reilu vuosi sitten meillä oli Sivupolulla häät. Ne olivat hienot juhlat. Muistelen niitä mielelläni, sillä silloin pimeä ei ollut vielä hiipinyt Sivupolulle.
Häissä vallitsi iloinen ja toiveikas ilmapiiri. Sivupolun ruokasalissa tanssittiin, syötiin kakkua ja onniteltiin morsiusparia – tai lähinnä sulhasta, niin kuin parin kotimaassa oli tapana. Talo oli täynnä onnea, iloa, uskoa tulevaisuuteen ja uuden alun odotusta.
Yhdessä huoneessa istui kuitenkin mies, joka ei halunnut ottaa osaa iloon. Häntä oli epäilty terroristiksi tai joksikin muuksi – se ei koskaan selvinnyt. Poliisi vain tuli yhtenä päivänä ja haki hänet pois, kuulusteli ja palautti takaisin muutaman päivän kuluttua. Häntä ei koskaan syytetty mistään, mutta hänelle ei kerrottu, mistä häntä epäiltiin ja miksi. Eikä kukaan pyytänyt anteeksi.
Kun suomalainen joutuu pidätetyksi, hän yleensä ymmärtää syyn tai saa sen ainakin selville. Hän myös tietää oikeutensa ja osaa vaatia niitä.
Kun poliisit vievät irakilaisen miehen yllättäen mukaansa, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että nyt hänet hakataan kuoliaaksi. Onneksi niin ei käy, mutta järjestelmämme heittä silti uhrinsa ulos ilman minkäänlaista tukea. Kauhu jää.
Mies oli synkkä vielä kuukausia myöhemminkin. Hän ei pystynyt nukkumaan. Hän lähti Suomeen ollakseen turvassa, mutta pelkäsi poliisia joka yö. Niinpä hän palasi. Sanoi, että voi yhtä hyvin olla peloissaan kotonaan.
Jos ollaan aivan rehellisiä, Suomi ei välittänyt, miltä miehestä tuntui. Monen mielestä oli vain hyvä, että suomalaisista poliiseista levisi arabiankielisessä verkossa ikäviä kertomuksia. Ja jos näyttävällä poliisioperaatiolla ja sen saamalla julkisuudella vielä turvattiin poliisien määrärahat, asiat olivat loistavasti. Sitä paitsi Irakiin palannut, pettynyt ja pelästynyt mies oli juuri sellainen mainos, jollaisia maan hallitus halusi.
Miehen istuessa ahdistuneena muut olivat katsomassa häätansseja. Tanssia veti vuorotellen kaksi miestä, toinen iloinen, pieni viiksiniekka, toinen suuri, hymyilevä, ystävällinen ja aina rauhallinen. Kumpikaan miehistä ei enää tanssi.
Suuri ja rauhallinen sai viikko häiden jälkeen sairaskohtauksen ja meni lääkäriin. Lääkäri lähetti hänet tutkimusten sijaan takaisin Sivupolulle Panadolin kanssa. Seuraavana aamuna mies oli halvaantunut. Hän on edelleen hyvin rauhallinen, muttei enää hymyile. Eikä ole ystävällinenkään.
Pieni ja iloinen mies itki, kun näin hänet seuraavan kerran. Hänen perheensä oli otettu panttivangiksi, jotta hän palaisi takaisin vihollistensa kynsiin. Mies palasi. Eihän kukaan voi elää omien lastensa kuolema tunnollaan.
Vaimo oli hajota huolesta ja ikävästä.
Häätanssia katseli myös pariskunta, jolla oli neljä lasta Irakissa. Pariskunta ei ollut uskaltanut ottaa heitä mukaan kiikkerälle kumilautalle. He toivoivat saavansa lapset luokseen turvallisempaa reittiä pitkin.
Vanhempien matkatessa pitkin Euroopan takapihoja lapset asuivat vaimon sukulaisten luona. Heidän piti olla turvassa, mutta suku joutui kuitenkin vaihtamaan asuinpaikkaa moneen kertaan Isisin vallatessa yhä uusia alueita.
Vaimo oli hajota huolesta ja ikävästä. Paremman tulevaisuuden toivossa he kuitenkin sinnittelivät täällä ja odottivat kuukaudesta toiseen pääsyä haastatteluun. Lopulta he saivatkin tiedon tulevasta haastattelusta, mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä. Äiti menetti hermonsa syystä, joka tuntuu kovin pieneltä, mutta joka ahdistuneen ihmisen mielessä kasvaa valtavan suureksi.
Äidin hampaassa oli reikä, joka ei täyttänyt välttämättömän hoidon kriteereitä. Kun aikaa lääkärille ei särystä huolimatta annettu, pariskunta ahdistui. ”Eikö meillä ole oikeutta itse päättä, mitä meidän kehollemme tehdään”, he kysyivät. ”Eikö vaimoni kivuilla ole mitään merkitystä?””Ei täällä ole vapautta!”
Lomani aikana he olivat kadonneet. Kuulin, että he olivat lähteneet takaisin Irakiin lastensa luo.
tanssien välissä morsiusparille kannettiin hääkakku. Kakun leipoi mies, joka oli otettu töihin vastaanottokeskuksen keittiötä pyörittävään yritykseen. Mies teki pitkiä työvuoroja, muttei koskaan saanut palkkaa. Hän pyysi meiltä apua, mutta organisaatio käänsi miehelle selkänsä ohjaajien pyynnöistä huolimatta.
Pettymys ja epäusko kasvoivat, kun Mosulista kotoisin oleva mies sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. Niinpä yhtenä aamuna aamiaisella ei ollutkaan leipää. Mies oli lähtenyt jonnekin, emmekä kuulleet hänestä enää mitään. Sen verran tiedän, että Irakiin hän ei palannut.
Hääpari istui onnellisena salin perällä ja katseli tanssia.
Onni loppui aika lyhyeen. Mies halusi, että nainen käyttäytyy kunniallisen aviovaimon tavoin ja pysyy huoneessaan. Vaimo puolestaan halusi edelleen puhua ystäviensä kanssa, näiden sukupuoleen katsomatta, koska hänelle oli opetettu, että näin Suomessa kuuluu tehdä.
Sitten mies löi. Ehkä. Tai ehkä vaimo keksi kertoa, että mies lyö, sillä hän oli jo oppinut, miten suomalaista järjestelmää käytetään. Kukaan ei tiedä, mikä on totuus. Joka tapauksessa joko syytöksistä tai suomalaisesta kulttuurista ahdistunut mies erosi vaimostaan ja lähti takaisin Irakiin.
Kotoa käsin hän julkaisi netissä hääyönä ottamiaan kuvia alastomasta vaimostaan ja tuhosi samalla naisen elämän.