En halua lasteni kuolevan vihan takia

Olen ihminen, joka ahdistuu uutisista.

Profiilikuva
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Olen ihminen, joka ahdistuu uutisista. Itken tuntemattomia kuolleita ja raivoan maailman vääryyksille. Siksi olin yllättynyt, kun Euroopan terrori-iskut eivät hätkähdyttäneet minua lainkaan.

Oliko työ vastaanottokeskuksessa jo ehtinyt tehdä minusta kyynisen ja tunteettoman? Olinko kuolettanut tunteeni ja muuttunut kovaksi ja piittaamattomaksi lyhyessä ajassa?

 

Epänormaali hätkähdyttää. Tavallinen tuntuu tavalliselta. Vastaanottokeskuksessa eletään välitilassa, jossa epänormaali ja tavallinen eivät ole kohdallaan.

Sivupolku sijaitsee suomalaisessa maisemassa, mutta sen seinien sisäpuolella on Irak, Iran, Syyria, Jemen, Afganistan, Somalia. Vaikka asiasta ei paljon puhuta, Sivupolun käytävillä on sota, pelko ja suru. Kärsimys on vastaanottokeskuksen arkipäivää, sota on sen sydänääniä.

Terrori-iskut eivät herättäneet minussa kauhua, sillä kauhu on osa arkipäivääni. Se kulkee valokuvina miesten kännyköissä ja näkyy heidän silmistään ahdistuksen hetkinä.

Ranskan, Belgian ja Saksan uhrit olivat pisara siinä samassa surun meressä, joka velloo jokaisen vastaanottokeskuksen sisällä.

Sota on sama. Viholliset ovat samoja.

Viha siirtyy sukupolvelta toiselle.

Surun lisäksi vastaanottokeskukset ovat täynnä vihaa. Vielä tänään se kohdistuu niihin, jotka tekivät pahaa isälle tai tyttärelle, mutta jos tuo viha ei lienny, se etsii helposti huomenna uuden kohteen.

Ellemme onnistu parantamaan näiden ihmisten haavoja, ne tulehduttavat vähitellen kaiken ympärillään. Viha siirtyy sukupolvelta toiselle.

Ranskassa tuon vihan sijaiskärsijöinä olivat kahviloiden asiakkaat, konsertissa olleet nuoret ja ilotulitusta katselevat perheet. Belgiassa kärsivät matkaa odottavat ihmiset, Saksassa vihan uhreiksi päätyivät joulua odottavat markkinavieraat.

En haluaisi, että muutaman vuoden kuluttua tuho toistuu kotikaupungissani. Siksi viha on saatava hälvenemään. Siksi haavat on saatava paranemaan. Siksi ihmisarvo on palautettava niille, joilta järjetön tuho ja kaiken menettäminen on sen vienyt.

Se on minun tehtäväni. Se on jokaisen turvapaikanhakijoita kohtaavan ihmisen tehtävä.

 

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä on se logiikka, jolla vihaa ja aggressiota torjutaan teoilla, jotka synnyttävät vihaa ja aggressiota. Ehkä kyse on halussa synnyttää tulijoissa niin suurta pelkoa, että se estää kaiken negatiiviseksi tulkittavan toiminnan.

Pelko perustuu kuitenkin melkein aina jonkin menettämiseen. Ihmiset, jotka ovat jo menettäneet kaiken, ovat pelon tavoittamattomissa.

On otettava käyttöön tehokkaammat keinot.

Jokainen hymy, jokainen pieni palvelus, jokainen kuulemiselle omistettu hetki on minun sotaani terrorismia vastaan. Vastaanottokeskuksen vapaaehtoinen, kadulla ystävällisesti hymyilevä vastaantulija, asiallisesti käyttäytyvä ovimies ja avulias taksikuski käyvät kaikki samaa sotaa.

He käyvät sotaa Suomen puolesta.

Voi näyttää siltä, että autamme turvapaikanhakijoita. Todellisuudessa autamme omia lapsiamme, jotka jonain päivänä kuuntelevat konserttia täydessä salissa, istuvat kahvilassa aurinkoisena syyspäivänä tai katselevat lapsineen ilotulitusta.