Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Expressen kertoo sen, minkä me jo tiesimme

Blogit Bagdadista pohjoiseen 1.7.2017 08:32
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Se, että Irakin poliisi ja militia kiduttavat ja tappavat summittaisesti ihmisiä, ei ole mikään uutinen Sivupolulla: Expressenin kuvaama mielivaltainen julmuus on ollut tiedossa jo pitkään.

Murhattujen miesten epäilty jäsenyys Isis-järjestössä on pelkkä tekosyy. Uhriksi saattaa valikoitua ihminen, jonka taloa naapurin militiaan liittynyt poika haluaa itselleen tai epäonninen sunni, joka ajaa liian hienolla autolla.

Koska Suomen noudattama palautuspolitiikka ei perustu ihmisten kohtaamaan todelliseen vaaraan vaan poliittisiin päätöksiin, tämäkään uutinen tuskin vaikuttaa migrin turvapaikkapäätöksiin.

Koska Suomessa poliisiin voi yleensä luottaa, Suomi haluaa uskoa, että poliisi toimii lain ja järjestyksen puolueettomana ylläpitäjänä myös muualla. Kun Irakin valtio lupaa pitää huolta pakkopalautetuista sunnimiehistä ja antaa tehtävät shiapoliisille, Suomen valtio luottaa siihen, että Irakin poliisilla on samat toimintaperiaatteet kuin Suomen poliisilla.

Militian poliittinen valkopesu vaatiikin jo toisenlaista luovuutta Suomen hallitukselta – joka ei suinkaan näytä noudattavan niitä arvoja, joihin se vetosi torjuessaan uuden persujohdon. Militia, joka on valvomaton ja hallitsematon mielivaltaisen väkivallan sallivat puolisotilaallinen jengi, on Suomessa tarkoituksellisesti unohdettu. Siitä ei puhuta, se ei ole olemassa, se ei ole uhka.

Ruotsalaislehden kuvien on oltava tekaistuja. Muutenhan suomalaispoliitikot ja -viranomaiset olisivat väärässä.

Raaimmatkaan televisio-ohjelmat eivät tavoita näiden ihmisten todellisuutta.

Sivupolku on täynnä kamalia tarinoita. Kidutusta, kuolemaa, tapettuja lapsia, veljiä, vaimoja, vanhempia, luoteja, pelkoa, tuskanhuutoja viereisestä sellistä poliisiasemalta.

Onneksi asukkaat eivät halua puhua kaikesta. Puhuminen satuttaa liikaa ja repii auki haavoja, jotka ovat liian tuskallisia kestettäväksi. Me työntekijät emme houkuttele kertomaan, sillä emme voi muuttaa tapahtunutta emmekä osaa parantaa haavoja.

Silloin tällöin sivulauseessa saamme kuitenkin selville, mitä edessämme seisovalle ihmiselle on tehty. Raaimmatkaan televisio-ohjelmat eivät tavoita näiden ihmisten todellisuutta.

Työpaikallani käsitys militian ja Irakin poliisin toiminnasta on ollut selvä jo kauan. Sen ovat vahvistaneet itkevät, omaisiinsa yhteyttä yrittävät epätoivoiset isät ja veljet, kidutetut, mutta migrin mukaan aivan turhaan maanmiehiään pelkäävät sunnimiehet ja jopa shiat, jotka ovat joutuneet pakenemaan maasta kieltäydyttyään osallistumasta militian raakaan toimintaan.

 

Kaikkeen turtuu. En enää liiemmin ahdistu ihmisten kertomuksista. Luultavasti se johtuu siitä, etten voi tehdä asialle mitään. Mutta joskus vastaan tulee ihmisiä, jotka tunkeutuvat uniini. He ovat niitä, jotka tulevat ja pyytävät, että auttaisin heitä. He sanovat luottavansa siihen, että edes yritän.

Jonkin aikaa sitten luokseni tuli mies, jonka vaimo on kuollut pommituksessa. Viisi pientä lasta jäi isoäidin hoitoon, kun isä joutui lähtemään pakoon kaupunginosan militia-joukkiota. Isoäidin ja lasten piti olla turvassa naapurikylässä, mutta yhtenä päivänä joukkio löysi heidät. Miehelle lähetettiin viesti, että ellei hän heti palaa kotiin tapettavaksi, hänen lapsensa tapetaan nälkään.

Itkevä mies tuli luokseni ja kysyi, voisinko jotenkin yrittää auttaa hänen lapsiaan.

Myöhemmin hän tuli hakemaan matkalaukkua. Sanoin miehelle, että ne tappavat hänet. ”Niin”, mies vastasi ja lähti.