Blogit

Uutiset ja todellisuus eivät vastaanottokeskuksissa kohtaa. Blogi raottaa ovea sekä niille, jotka pelkäävät turhaan, että niille, jotka haluavat tietää enemmän kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

He eivät vain katso – he näkevät

Blogit Bagdadista pohjoiseen 22.3.2017 16:05
H. Juurakko
H. Juurakko on yhteiskuntatieteilijä, joka on päätynyt vastaanottokeskukseen ohjaajaksi. Hän on päässyt aitiopaikalle tarkkailemaan kahta kulttuuria eikä tiedä, kumpaa niistä ihmettelisi enemmän. H. Juurakko on nimimerkki.

Seisoin Sivupolun aulassa ja hymyilin ohi kulkeville asukkaille. Tai niin ainakin luulin tekeväni.

Yksi miehistä pysähtyi viereeni ja kysyi, mikä minua painaa. Olin kuulemma viime viikosta lähtien ollut vihainen jostakin. Mies halusi tietää, oliko joku asukkaistamme käyttäytynyt huonosti.

En halunnut puhua mitään itsemurhayrityksistä vaan mutisin jotakin epämääräistä lasten kasvatuksen vaikeudesta, mutta tiesin, ettei minua uskottu.

 

Tarkkailun kohteeksi joutuminen ei enää yllättänyt minua, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku yritti tunkeutua pääni sisään.

Muutama viikko sitten meillä oli flunssan takia pulaa työntekijöistä. Oli ollut taas yksi niistä päivistä, jolloin ei ehtinyt edes ajatella syömistä. Vatsassa oli tyhjä olo, vaikkei se vielä häirinnyt liikaa.

Yksi tutuksi tullut mies käveli aulan poikki luokseni ja sanoi: ”You are hungry.” Katsoin miestä hämmästyneenä ja kysyin, mistä ihmeestä hän voi sen tietää. ”You are my sister. I can see.”

Mies kertoi, että hänellä on huoneessaan keksejä ja hän voisi tuoda niitä minulle. Kiitin häntä kovasti ja kerroin, etten voisi mitenkään ottaa hänen vähillä rahoillaan hankkimiaan keksejä ja että minua odotti kotona ruoka.

Hetken kuluttua mies toi minulle suklaapatukan.

Minulla on kiusallinen tunne siitä, etten kykene salaamaan Sivupolun väeltä asioitani.

Pari päivää myöhemmin sain töihin puhelun isältäni. Äitini oli joutunut sairaalaan, mutta kuulemma mitään hätää ei ollut. Toki huolestuin, mutta tiesin, että kaikki oli hyvin ja äiti oli turvassa. Niinpä join kupin teetä ja palasin töihin.

Kun astuin ulos toimistosta, yksi asukkaista käveli saman tien luokseni ja kysyi, mitä on tapahtunut. Minusta näki, että minulla on suru.

Kerroin miehelle äidistäni, ja viikon ajan mies rukoili hänen puolestaan.

Asia jäi askarruttamaan minua. Miten nämä ihmiset ovat näin tarkkanäköisiä?

Minulla on kiusallinen tunne siitä, etten kykene salaamaan Sivupolun väeltä asioitani. Asukkaat tietävät minusta enemmän kuin perheeni ja ystäväni.

 

Edellisen kerran minua luettiin kuin avointa kirjaa silloin, kun minulla oli aivan pieniä lapsia. Alle kolmevuotiasta lasta on turha yrittää huijata: hän tietää heti, milloin olet vihainen tai iloinen, surullinen tai tyyni.

Lapsi tarkkailee vanhempiaan koko ajan ja tuntee jokaisen eleen, ilmeen ja askelten painon. Kasvaessamme menetämme kuitenkin suureksi osaksi tuon ihmisten tarkkailemisen taidon. Muutumme laiskoiksi. Tyydymme sanoihin ja suljemme silmämme muilta viesteiltä.

Sivupolun asukkailla tuo taito on vielä tallella.

 

Miksi kyky lukea ihmistä on säilynyt näillä ihmisillä? Johtuuko se siitä, että heillä ei ole muuta luettavaa?

Me täytämme elämämme joko työllä tai viihteellä siinä määrin, ettemme enää malta tarkkailla toisiamme. Pelien ja television yksinkertaistettu maailma on monelle tutumpi kuin todellisten ihmisten vivahteikas kehonkieli.

Onko elämäntapamme aiheuttanut sen, että meistä on tullut toistemme suhteen lukutaidottomia? Jos näin on, sillä on varmasti vaikutus esimerkiksi lasten kasvattamiseen ja avioliittojen pitkäikäisyyteen.

Jos näkisimme heti, kun puolisoillamme on ollut vaikeaa töissä, ymmärtäisimme, ettei kiukkuinen sana ole suunnattu meille. Tai jos pystyisimme ensimmäisestä oireesta ennakoimaan tulevan katastrofin lastenhuoneessa, osaisimme estää konfliktin ennen sen puhkeamista.

Ajatelkaa, jos työpaikan esimies osaisi lukea alaisiaan, ja tietäisi jo kauan ennen kriisin puhkeamista, mistä kenkä puristaa. Miten tehokas ja hyvinvoiva viisaan esimiehen työyhteisö olisikaan!

Me tunnemme säännöt ja luotamme niihin.

Ehkä Sivupolun asukkaiden tarkkaavaisuus johtuu siitä, että he ovat kasvaneet ja eläneet arvaamattomassa yhteiskunnassa. Pärjääminen ja jopa henkiin jääminen on ollut kiinni siitä, pystyykö lukemaan ympäristöään ja ennakoimaan tapahtumia riittävän ajoissa?

Meidän ei tarvitse varoa kaduilla puhkeavia riitoja tai tarkkailla poikkeavasti käyttäytyviä potentiaalisia itsemurhapommittajia. Oletamme, että vastaantulija kävelee jalkakäytävän vasenta reunaa, eikä hyökkää satunnaisten vastaantulijoiden kimppuun.

Me tunnemme säännöt ja luotamme niihin.

 

Sylilapset eivät sääntöjä tunne, joten he joutuvat tekemään johtopäätöksiä sen perusteella, mitä he näkevät. He opettelevat ympäristöään.

Myös Sivupolun asukkaat opettelevat koko ajan sitä, miten tämä uusi ja merkillinen maailma toimii. Heidän näkökulmastaan me olemme arvaamattomia ja reagoimme moniin asioihin oudosti ja epäloogisesti. Siksi meitä kannattaa tarkkailla.

Ja he todella tarkkailevat herkeämättä. Myös sinua.