He eivät vain katso – he näkevät
Seisoin Sivupolun aulassa ja hymyilin ohi kulkeville asukkaille. Tai niin ainakin luulin tekeväni.
Yksi miehistä pysähtyi viereeni ja kysyi, mikä minua painaa. Olin kuulemma viime viikosta lähtien ollut vihainen jostakin. Mies halusi tietää, oliko joku asukkaistamme käyttäytynyt huonosti.
En halunnut puhua mitään itsemurhayrityksistä vaan mutisin jotakin epämääräistä lasten kasvatuksen vaikeudesta, mutta tiesin, ettei minua uskottu.
Tarkkailun kohteeksi joutuminen ei enää yllättänyt minua, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku yritti tunkeutua pääni sisään.
Muutama viikko sitten meillä oli flunssan takia pulaa työntekijöistä. Oli ollut taas yksi niistä päivistä, jolloin ei ehtinyt edes ajatella syömistä. Vatsassa oli tyhjä olo, vaikkei se vielä häirinnyt liikaa.
