Ehkä suomalaiset naiset haluavat olla kauniita vain puolisoilleen
Ajat ovat kovat, mutta kyllä Sivupolulla mietitään välillä ihan arkisiakin asioita. Niin kuin esimerkiksi sitä, miksi suomalaiset naiset eivät meikkaa.
Ajat ovat kovat, mutta kyllä Sivupolulla mietitään välillä ihan arkisia ja mukaviakin asioita. Niin kuin esimerkiksi sitä, miksi suomalaiset naiset eivät meikkaa.
Ystäväni Nasser, vanhempi, arvovaltainen mies, pysäytti minut käytävällä ja kysyi tätä asiaa minulta. Hän katsoi kasvojani ja kysyi epäuskoisena, ajattelenko mahdollisesti olevani kyllin kaunis ilmankin.
Häkellyin kysymyksestä ja etenkin Nasserin ilmeestä ja pyrskähdin nauruun. En ehtinyt naurultani selittää mitään, ennen kuin miehen ilme kirkastui. ”Nyt ymmärrän”, hän sanoi. ”Varmaankin meikkaat vasta kotona miestäsi varten, sillä ethän halua keimailla kauniina muiden miesten edessä.”
Nasser-parka lakkasi luultavasti kokonaan yrittämästä ymmärtää suomalaisia, kun kerroin, ettei puolisoni halua kaunista vaimoa vaan älykkään keskustelukumppanin ja parhaan ystävän. Hän jäi käytävälle seisomaan hyvin miettiväisenä.
Naurettuani tarpeeksi jäin itsekin pohtimaan asiaa. Ensimmäinen reaktioni oli, että kyllähän suomalaiset naiset meikkaavat. Itse en tosin sitä tee, koska olen liian allerginen. Olen jopa iloinen allergioistani: olen säästänyt elämäni aikana tuhansia euroja ja valtavan määrän tunteja, kun minun ei ole tarvinnut aamuisin meikata.
(Täytyy kyllä myöntää, etten ole ikinä ollut kovin hyvissä väleissä peilikuvani kanssa, mutta ei sillä ole väliä: se on aika hiljainen ja tylsä tyyppi muutenkin.)
Mutta Nasserin täytyy olla väärässä: kyllähän muut naiset täällä meikkaavat!
Sitten katsoin työtovereitani: jollakin oli ohuesti luomiväriä, mutta toisin kuin naispuoliset turvapaikanhakijamme, suurin osa Sivupolun suomalaisnaisista oli yhtä luomuja kuin minäkin. Saman huomion tein illalla kaupassa.
Juhlissa toki ehostamme itseämme, mutta vahva meikkaaminen ei todellakaan tunnu kuuluvan arkipäiväämme.
Mutta miksi? Miksi me näytämme siltä, miltä näytämme?
Eikä kysymys rajoitu pelkkään meikkaamiseen. Miksi suomalaisnaiset kulkevat lenkkareissa ja löysissä t-paidoissa? Miksi korkeissa koroissa ja tiukoissa hameissa Espalla kulkevat venäläisnaiset erottaa suomalaissiskoistaan jo kaukaa? Miksi ranskalaisnaiset näyttävät erilaisilta kuin me?
Ja miksi kaiken menettänyt irakilaisnainen ei piittaa lämpimistä villasukista, mutta pitää tiukasti kiinni huulipunastaan?
Meidän arvomme ei ole miesten katseissa.
En todellakaan ole ehostamisen asiantuntija eikä minulla siis ole vastausta irakilaismiehen kysymykseen. Voin vain luulla. Ja luulen, että meikkaamattomuudella ja matalilla kengillä on paljon tekemistä suomalaisen tasa-arvon kanssa.
Suomalaisilla naisilla on muitakin meriittejä ja merkityksiä kuin ulkonäkö. Meidän arvomme ei ole miesten katseissa.
Olemme myös hyvin käytännöllisiä ja kiireisiä. Kaunistaudumme, kun sille on tarve, mutta arjessa keskitymme muihin asioihin.
Kyse voi olla myös suomalaisesta historiasta. Meidän ehostava yläluokkamme asui kaukana, joko Tukholmassa tai Pietarissa. He eivät kävelleet meidän kaduillamme levittämässä kosmetiikan ilosanomaa.
Kun porvarisnaiset naapurimaiden suurkaupungissa kopioivat yläluokkaa, meillä liityttiin herätysliikkeisiin. Rehellisyys ja luonnollisuus olivat hyveitä, joihin itsensä maalaaminen sopi kehnosti. Eikä rahaakaan sopinut moiseen turhuuteen tuhlata.
Sitten ovat vielä suomalaiset miehet, jotka kyllä pitävät kauniista naisista, mutta arvostavat myös muita ominaisuuksia: olen kuullut usean nuoren pojan sanovan, etteivät pidä tytöistä, jotka maalaavat itseään vahvasti. Käveleviä kuvataideteoksia saatetaan ihailla kaukaa, mutta jotain epäilyttävää heissä on. Oman tyttöystävän pitää olla järkevä ja tavallinen vielä tälläkin vuosituhannella.
Aivan varmasti joku viisaampi on tutkinut asiaa ihan oikeasti. Jollakin on varmasti parempia vastauksia.
Parempia kysymyksiä sen sijaan saa etsiä. Oikeasti juuri noiden kysymysten takia rakastan tätä työtä! On huikeaa kohdata oma kulttuuri, kun se heijastuu muiden silmistä.
Yksi nuori mies kysyi pois lähtiessään minulta, voisiko saada minun mukavat, kolhiintuneet kenkäni muistoksi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt yhdenkään naisen pitävän jaloissaan mitään niiden kaltaista.