Me ei voida sille mitään – eikä se kuulu meille
Sivupolulla työskennellessä ei voi olla törmäämättä vääryyksiin.
Sivupolulla työskennellessä ei voi olla törmäämättä vääryyksiin, epäoikeudenmukaisuuteen, huonoon hallintoon ja jäykkään systeemiin. Vastaanottokeskuksissa oppii nopeasti, että yhteiskuntamme ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia.
Osa vääryydestä johtuu silkasta pahasta tahdosta: muukalaisvastaisuudesta, armottomuudesta, itsekkyydestä ja tyhmyydestä. Sellaista vastaan on vaikeaa taistella yksilötasollakin. Valtiollista pahuutta ei yhden eikä sadan eikä edes sadantuhannen ihmisen voimilla kitketä pois.
Paha tahto on onneksi harvinaisempi ilmiö. Uskon, että suurin osa vääryyksistä ja ongelmista johtuu systeemin virheestä. Yksilöt ja yhteisöt haluavat kyllä toimia oikeudenmukaisesti ja viisaasti, mutta jokin järjestelmässä tekee sen vaikeaksi tai mahdottomaksi.
Systeemin virheet johtuvat pääosin kahdesta seikasta. Me suomalaiset olemme hyvin auktoriteettiuskoista kansaa ja pelkäämme käyttää omaa järkeämme. Usein ohjeet ja käskyt ovat perusteltuja, mutta aina todellisuus ei vastaa sitä tilannetta, jota varten käsky on annettu.
Viisi vartijaa esimerkiksi olisi varmasti pystynyt huolehtimaan hoitohenkilökunnan turvallisuudesta itsemurhaa yrittäneen potilaan luona, jos hoitajat ja lääkärit olisivat uskaltaneet arvioida tilannetta itse.
Tekevät ihmiset eivät puhu ja puhuvat ihmiset eivät tee.
Toinen syy systeemin toimimattomuuteen on uskomme tiedon hierarkiaan. Suomessa ajatellaan, että vain esimies tietää oikeasti ja ymmärtää riittävästi. Tämä ajatus estää niitä, joilla on tietoa muttei valtaa, käyttämästä tietoaan yhteisen hyvän saavuttamiseksi.
Meillä on työnjako, jossa tekevät ihmiset eivät puhu ja puhuva ihmiset eivät tee – eivätkä siten tiedä, mistä puhuvat. Tieto ei kulje hierarkian muurien läpi.
Käytännön ongelmien kanssa kamppailevat ihmiset eivät uskalla lähettää tietoa hierarkian portaiden ohi niille, jotka tekevät päätöksiä. Ainoa hyväksytty tapa on puhua esimiehelle, joka puhuu omalleen, joka ehkä vei asian työryhmän kokoukseen, jossa on kymmeniä muitakin asioita. Jos tieto viimein tavoittaa ylimmän päätöksentekoportaan, se on muuttunut jo moneen kertaan.
Johto tekee päätöksen, jota kukin väliporras tulkitsee omalla tavallaan. Kun päätös viimein saavuttaa suorittavan portaan, ohjeet ovat muuttuneet yhtä paljon kuin portaita ylös kiipeävä ongelmakin.
Ongelmaa voisi helpottaa luomalla suorempia tiedonsiirtokanavia hierarkian tasojen välille. Tai sitten voisi rohkeasti käyttää puhelinta tai sähköpostia ihan itse.
Vika ei ole vain esimiesten ylläpitämässä valtajärjestelmässä. Myös työntekijät olettavat helposti, että jossakin on joku muu, joka kyllä tietää ja hoitaa asian.
Näin ei kuitenkaan ole. Ei ole ketään muuta. On vain minä. Jos minä en kanna vastuuta, ei kanna kukaan muukaan.
Vaan kun yhteiskunnan mielestä minä en ole vastuussa. Se ei kuulu työehtosopimukseen eikä organisaatiokaavion määrittämiin tehtäviin.
Ei ole pakolaisohjaajan tehtävä puuttua työtä tekevän asukkaan ja hänen työnantajansa välisiin asioihin, vaikka hän näkee, että työnantaja riistää oikeuksistaan tietämätöntä turvapaikanhakijaa. Ei ole ohjaajan asia myöskään hankkia oikeuksistaan tietämättömälle juridista apua, jos tämä ei itse siihen kykene.
Eikä ainakaan ole ohjaajan asia soittaa Migriin (Migri itse on näin ilmoittanut) ja kertoa käytännön ongelmista, jotka voitaisiin helposti ratkaista, jos joku vain tekisi päätöksen.
Niinpä käy sitten niin, ettei Migri uskalla pyytää vastaanottokeskuksia tekemään muuta kuin mitä laki vaatii, koska keskusten työntekijät ovat tarkkoja oikeuksistaan.
Migrissä esimerkiksi uskotaan luultavasti edelleen, että vastaanottokeskusten työntekijät eivät laiskuuttaan halua viedä Migrin positiivisia turvapaikkapäätöksiä tiedoksi asukkailleen. Migri luulee, että kyse on ammattiyhdistystoiminnasta: että me emme halua viedä kirjeitä, koska se ei kuulu meidän tehtäviimme.
Migrille ei vain ole selvinnyt se, että kun positiiviset päätökset tulevat kirjeinä ja negatiiviset kutsuina poliisilaitokselle, vastaanottokeskusten asukkailta ei mene monta päivää ymmärtää järjestelmän logiikkaa. Tämän jälkeen poliisin kutsun vieminen muuttuu pelottavaksi ja ahdistavaksi, joskus jopa vaaralliseksi. Turvallisuussyistä olisi parempi, jos poliisi tai Migri ilmoittaisivat molemmat vastaukset.
Me voisimme soittaa Migriin ja kertoa asiasta, mutta viraston kanssa saavat keskustella vain ylimmät johtajat. Heillä taas on niin paljon muutakin keskusteltavaa, ettei kokouksissa riitä minuutteja ahdistuneiden postinkantajien murheiden käsittelemiseen.
Tosin en ole aivan varma siitä, että alaisten murheet kiinnostaisivat ylintä johtoa. Heillä on omat murheensa.
On asioita, joille emme voi mitään, mutta jos emme edes yritä, emme voi tietää.
Postinkantajan murheet ovat pieniä sen rinnalla, että pelaamme byrokratiapeliämme myös ihmisten hengellä.
Ihminen, jonka kanssa ystävystyin, lähetettiin Dublin-sopimuksen perusteella Italiaan ja hän päätyi kadulle, koska Italiassa systeemi ei toimi enää ollenkaan. Tuo suomea hyvin puhuva tyttö olisi joutunut myymään itseään kadulla, koska Suomen valtion virkamiehille ei kuulu varmistaa, että toiseen maahan palauttamamme ihmiset todella pääsevät jonnekin, jossa heitä autetaan.
Onneksi viides ihminen, jolle soitimme, suostui lopulta soittamaan yhden puhelun Italiaan, ja asia hoitui. Ja onneksi esimiehemme ei saanut tietää, että rikoimme sääntöjä ja soitimme Migriin ihan itse.
Suutun aina, kun joku sanoo, ettei sille voi mitään. On asioita, joille emme voi mitään, mutta jos emme edes yritä, emme voi tietää.
Se, että joku hierarkiassa ylempi ihminen sanoo jotakin, ei aina tarkoita, että hän oikeasti tietää asian. Jos epäilee, pitää ottaa selvää. Ja jos itse tietää, pitää uskaltaa sanoa. Ja jos kielletään sanomasta, kieltoa pitää rikkoa, jos kyseessä on ihmisen elämä. Hyvinvointijärjestelmämme on riistänyt meiltä vastuun toisistamme. Hierarkia on riistänyt meiltä aloitekyvyn.
Ihminen, joka tekee vain sen, mikä kuuluu hänen työtehtäviinsä, on pelkkä koneiston osa. Eikä koneiston osilla ole hyvää tahtoa.