Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa kuuluu kaikuja 1930-luvulta

1930-luvun amerikkalaista politiikkaa leimasi vakava sisäpoliittinen kriisi. Maan historian syvin lama sai vallassa olevan puolueen muokkaamaan valtion roolia talouselämässä niin rajusti, että oppositio syytti sitä yrityksistä kumota amerikkalainen demokratia ja markkinatalous.

Valtapuolueiden metamorfoosi sekoitti politiikkaa. Afroamerikkalaiset äänestäjät aloittivat siirtymän republikaaneista demokraattien riviin. Etelän valkoiset rasistit havaitsivat otteensa demokraattisesta puolueesta lipsuvan.

Syvenevä globaali kriisi jäi sisäpolitiikan jalkoihin. Isolationistit halusivat Yhdysvaltojen keskittyvän omaan talouteensa. America First Committee kampanjoi pitääkseen Yhdysvallat erossa Euroopan tapahtumista, lentäjäsankari Charles Lindbergh keulahahmonaan.

Lindbergh uskoi natsi-Saksan ylivoimaan. Syyskuussa 1941 hän varoitti, kuinka juutalaiset, britit ja presidentti Franklin Delano Rooseveltin hallinto yrittivät vetää Yhdysvallat mukaan hävittyyn sotaan.

Roosevelt joutui painimaan jatkuvasti kongressin kanssa Euroopan auttamisesta. Kongressin isolationistit yrittivät vielä Ranskan kaatumisen jälkeenkin estää Yhdysvaltojen tuen Iso-Britannialle. Republikaanien enemmistö äänesti aseapua vastaan.

Vasta Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harboriin 7.12.1941 rikkoi isolationistien illuusion valtameren ja etäisyyden tarjoamasta turvallisuudesta. Natsi-Saksan sodanjulistus Yhdysvalloille veti maan mukaan myös Eurooppaan.

1930-luvun ja tämän päivän taloustilanteet poikkeavat selkeästi toisistaan. Molemmat aikakaudet painivat sisäpoliittisten kriisien kanssa, mutta huolenaiheet ovat täysin erilaiset. Mutta ulkopolitiikassa yhtäläisyydet ja politiikan motiivit ovat paikoitellen hyvin samanlaisia.

Ensimmäinen maailmansota ja sen pettymykset olivat 1930-luvulla tuoreessa muistissa. Päätös liittyä sotaan repi Amerikkaa. Liittolaisten lainat jäivät maksamatta, 116 000 amerikkalaista kuoli ja Euroopassa vallitsi poliittinen sekasorto. Kaikki tämä vihjasi, että sodan vastustajat olivat oikeassa.

Tänään Afganistanin ja Irakin katastrofaaliset epäonnistumiset ovat ruokkineet pessimismiä. Yritykset istuttaa demokratiaa Lähi-itään maksoivat verta ja käsittämättömät määrät rahaa. Tragedia päättyi kuviin Kabulin kaoottisesta evakuoinnista.

Miljoonat amerikkalaiset eivät halua lapioida miljarditolkulla rahaa uuteen sotaan, joka näyttää heistä ratkaisemattomalta. He haluavat Euroopan vihdoinkin hoitavan omat sotkunsa. Republikaanien yhä heikompi sitoutuminen toisen maailmansodan jälkeiseen maailmanjärjestykseen sekä demokraattisiin ihanteisiin syö myös sotimisen suosiota.

Kuten 1930-luvun isolationistit, kymmenet miljoonat amerikkalaiset uskovat maan kykenevän sulkemaan rajat ja elämään miltei omavaraisesti. Heidän perspektiivistään muu maailma edustaa epäreilua taloudellista kilpailua, sotia ja kaaosta sekä vääränlaista maahanmuuttoa.

Silloin jotkut isolationistit jopa ihailivat diktaattoreita, ja niin on tänäänkin. Näille ihmisille natsi-Saksan ja tämän päivän Venäjän rummuttamat perinteiset sukupuoliroolit, perhearvot ja suora rasismi tarjoavat vaihtoehtoja moraalittomalle lännelle.

Modernien isolationistien maailmankuva on historiaton. Heidän ajattelutapansa on impulsiivinen ja reagoiva. Myös ulkopolitiikka on heille kaupantekoa. Se on harvoin symbioottista, vaan useimmiten taistelua, jossa on voittajia ja häviäjiä.

Isolationistit voivat muuttaa mielensä nopeasti, kuten 7.12.1941, mutta se vaatisi tuntuvaa iskua Yhdysvaltoihin ja heidän henkilökohtaiseen turvallisuuteensa. Niin kauan kun sota demokratian tulevaisuudesta käydään Ukrainassa, Lähi-idässä tai Itä-Aasiassa, heitä on vaikea motivoida toimimaan.

Toisin kuin vuonna 1941, tänään demokratian viholliset tietävät tämän.

Soundtrack: John Prine, Hello In There