Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Yhdysvaltain poikkeuksellisuus – hiipuva konsepti?

Marko Maunula
Blogit Americana 12.9.2013 16:57

Venäjän presidentti Vladimir Putinin mielipidekirjoitus the New York Timesissa oli yllättävä veto. Teksti oli hieman hämmentävä, Putinin photo op -julkisuustempausten kirjallinen versio, mutta hänen kritiikkinsä Yhdysvaltojen poikkeuksellisuudesta paljasti konseptin haasteellisuuden 21. vuosisadalla.

Yhdysvaltojen poikkeuksellisuus on vanha käsite. Puritaanijohtaja John Winthrop saarnasi vuonna 1630, laivassa matkalla Uuteen Englantiin, kuinka he rakentaisivat Amerikkaan ”kaupungin kukkulalle” – ihanneyhteiskunnan muun maailman hämmästeltäväksi. Ranskalainen matkakirjailija Alexis de Toqueville kuvaili Yhdysvaltoja ”poikkeukselliseksi” ensimmäistä kertaa 1830-luvulla.

Yhdysvallat oli-ja on-monessa suhteessa erikoinen valtio. Sen ei perustu jaettuun kieleen tai etniseen perimaan, vaan lailliseen dokumenttiin. Amerikkalaiset eivät kansalaisuus- ja presidentinvaloissaan lupaa puolustaa maaplänttiä nimeltä Yhdysvallat, vaan sen perustuslakia. Sen etninen ja uskonnollinen kirjo ovat edelleenkin omaa luokkaansa. Valtameri piti sen irti Euroopan jatkuvista sodista sekä poliittisesta kaaoksesta. Aina 1880-luvulle asti kesyttämätön rajaseutu sekä loputtomat resurssit tarjosivat mahdollisuuden paeta heikkoa keskusvaltaa. Vielä pitkälle 1900-luvulle asti Yhdysvallat oli kaukainen ja kiehtova, kulturaalisesti sekä poliittisesti omalaatuinen valtio, Elviksen sekä Hemingwayn ja Al Caponen koti, jossa mustat soittivat jazzia ja ihmiset ajoivat isoilla autoilla.

Silti, nopean tiedonkulun, ihmisten liikkuvuuden ja globalisaation määrittelemällä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella Yhdysvaltojen poikkeuksellisuus on yhä häilyvämpi käsite. Paradoksaalisesti, pahiten konseptissa ovat jumissa sekä eurooppalainen vasemmisto että amerikkalainen oikeisto. Eurooppalaiselle antiamerikkalaiselle vasemmistolle Yhdysvaltojen kuviteltu fanaattinen pahuus tekee siitä poikkeuksellisen, ja jopa amerikkalaisten roolia Euroopan pelastamisessa fasismilta on pakko vähätellä. Amerikkalaiselle oikeistolle taas Yhdysvallat on erheetön suurvalta, jonka ei pidä koskaan pyytää mitään anteeksi, kuten mm. Mitt Romney toistuvasti julisti vaalikampanjassaan.

Me muut voimme kysyä, että paljonko amerikkalaisesta poikkeuksellisuudesta on jäljellä? Sekä Yhdysvallat että Eurooppa ovat kehittyneet huomattavasti lähemmäksi toisiaan niin kulturaalisesti kuin poliittisestikin.

Kiitos massiivisen muuttoliikkeen Eurooppaan, Yhdysvaltojen etninen kirjavuus ei ole enää yhtä hätkähdyttävä ja erikoinen tekijä kuin viela 1950-luvulla, kun eurooppalaiset saapuivat konsertteihin paitsi kuuntelemaan orkesteria, mutta myös päivittelemään tummapintaisia amerikkalaisia muusikoita. Tänään Ranskan jalkapallomaajoukkue on huomattavasti mustempi kuin Yhdysvaltain vastaava. Helsinki on tummempi kuin Vermont tai vaikkapa Wyoming.

Euroopan Unioni on sysäämässä Eurooppaa yhä lähemmäksi amerikkalaista liittovaltio-ajattelua, ja eurooppalaiset ovat oppineet tiedostamaan Yhdysvaltojen hallinnollisen ja kulturaalisen kirjavuuden ja osavaltioiden erot hieman paremmin. Brysseliä kiroavat suomalaiset oppivat paremmin ymmärtämään amerikkalaisten Washington-antipatiat.

Talouspoliittisesti mantereet ovat lähestyneet toisiaan. Vanha kuvitelma sosiaalidemokraattisesta Euroopasta ja kapitalistisesta Amerikasta on hiipumassa. Erot talousajattelussa ovat hiipumassa muistojen aarrearkkuun. Viime laman aikana Yhdysvallat näyttää paikoitellen toimineen enemmän Keynesin oppien mukaan kuin perinteisesti vasemmistolaisempi Eurooppa.

Kun lisäämme kokonaiskuvaan Euroopan täyttävät McDonaldsit ja vaikkapa Atlantan kymmenet italialaiset ravintolat, trendikkäät tapas-paikat, ranskalaiset ruokakeitaat, sadat etniset ravintolat sekä lukuisat eurooppalaistyyliset kahvilat sekä molempien mantereiden suosimat elokuvat, bändit, televisio-ohjelmat sekä vaatteet, voimme todeta kulttuurien lähentyneen tälläkin sektorilla. Intenetia tuskin tarvitsee edes mainita.

Obama joutui mainitsemaan Yhdysvaltain poikkeuksellisuuden Syyria-puheessaan, sillä hän on politiikko. Putinin Obaman käyttämän käsitteen kritiikki osoitti, ehkä tahattomasti, että myös venäläinen mielikuva amerikkalaisuudesta on kehittymässä, ja Stalininkin suosima käsitys amerikkalaisesta (negatiivisesta) poikkeuksellisuudesta on katoamassa.

Yhdysvaltain poikkeuksellisuus on hiipuvaa perinnettä, ja se katoaa hiljalleen muun nationalismin myötä. Termi ja teoria elää vahvimmin poliittisissa ääripäissä, mutta sen vaikutus maltilliseen keskitien tarkkailijan Amerikka-kuvaan on yhä heikompi.

Soundtrack: Randy Newman, Sigmund Freud’s Impersonation of Albert Einstein in America.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Putinilla on huumorintajua puhuessaan Venäjän homolakien ja maan vuosisataisten messianismin perinteiden jälkeen yhdenvertaisuudesta.
Suomen kannalta tuo Venäjän profiilin nosto ei taas ole lainkaan ongelmatonta; patologinen pyrkimys takaisin moninapaiseen maailmaan ja sen kuvaan nostaa myös esiin näkemykset ”oikeutetuista” etupiireistä.

Ennen kuin julistetaan Yhdysvaltain konsepti hiipuvaksi niin pitäisi ensin määritellä mikä se konsepti on.

Eurooppalaisen älymystön (sic!) valuvika on yrittää luoda milloin mistäkin lähtökohdasta yleispätevää maailmanselitystä joka paljastaisi meille etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Maailma, elämä, yhteiskunta, talous ect. halutaan nähdä mekaanisena koneistona joka toimii muuttumattomien sääntöjen ohjaamana.

Vahvana punttina eurooppalaisen ajattelun jalassa painavat Karl Marxin ja Friedrich Engelsin haamut sekä heidän dialektinen mekanistinen maailmankatsomuksensa jonka määritti pääoman ja työn ikuinen ristiriita.

Ja koska Eurooppa toimii, tai toimi (mukamas) tämmöisen mekaanisen mallin mukaan niin totta kai USA:n pitää toimia myös vastaavalla periaatteella jollon senkin mallin on pakko karahtaa kiville kun kerta täälläkin meni projekti reisille. Kapitalismin pitää sortua kun kerta kommunismikin sortui!

Entäpäs jos se USA pentele ei toimikaan eurooppalaisten ”älykköjen” toiveiden ja odotusten mukaan? Entäpäs jos se Yhdysvaltojen idea ei muistutakaan kellokoneistoa vaan työkalupakkia josta otetaan tilanteeseen ja tarpeeseen sopiva työkalu. Tai jätetään ottamatta?

USA:lla on aina ollut hämmästyttävä kyky keksiä itsensä uudestaan, uudistua ja hylätä heikkouksiksi muuttuneet entiset vahvuudet ja löytää aina uusi polku menestykseen. En olisi ollenkaan varma tuon kyvyn katoamisesta vaikka sitä on povattu – ja toivottu – jo reilut pari sataa vuotta..

Saapa nähdä, mitä se amerikkalainen uudistumiskyky tekee varallisuuden jakautumiselle. Ideaali, kuviteltu todellisuus ja todellisuus ovat tällä hetkellä niin kaukana toisistaan, ettei mitään rajaa:
http://www.youtube.com/watch?v=QPKKQnijnsM

Koko maailmaa kuitenkin ajetaan kohti samaa sapluunaa.

Jenkkilä poikkeuksellinen? Kyllä vain onkin ainakin joissain asioissa, kuten mm. siinä että omaa ylivoimaisesti maailman suurimman vakimäärän mitattuna niin lukumäärällä kuin suhteellisesti sekä luonut maailman kalleimman terveydenhuoltojärjestelmän joka paradoksaalisesti on samalla yksi maailman epätasa-arvoisimmista ja ’läntisen maailman’ epätasa-arvoisin – kuten tulojen ja varallisuuden jakautumisen suhteen myös. 1000-vuotinen imperiumi on jo pitkällä tuhoutumisensa tiellä.

USA on joka tapauksessa hiipuva suurvalta.
Energiaselvitykset ovat olleet Valkoisen talon isäntien ohjenuorana jo kauan.
Amerikkalainen dynaamisuus ja joustavuus ovat ihailtavia, kuten esimerkiksi sen nopeasti käynnistetty kaasuntuotanto liuskekivestä, mikä puolitti kaasun hinnan USA:ssa verrattuna maakaasun hintaan Euroopassa.
Kuitenkin sen luonnonvarat, mukaan lukien Alaskan öljy, vajenevat kohti loppumistaan kymmenien vuosien holtittoman kulutuksen jälkeen.
Nykyinen USA on edelleenkin todellinen yltiökulutusyhteiskunta koko maailman historiassa, mutta kun sen aineellinen pohja rapistumistaan rapistuu kuten koko ajan tapahtuu, silloin sen moraalisilla arvoilla, ja monikulttuurisella kirjolla ei ole juurikaan merkitystä. Silloin päädytään sisäisien ristiriitojen kärjistymiseen.

Myös sen eriarvoisuus on saavuttamassa kriittisen pisteen.
Yksi prosentti väestöstä omistaa lähes puolet USA:n varallisuudesta, noin 50 miljoonaa saa terveydenhuoltona vain ensiavun, mutta ei muuta hoitoa, ja noin 15 miljoonaa köyhyydessä elävää lasta eivät ole ihailtavia arvoja.
Suurin riski USA:n taantumisessa on se, että sisäisiä vaikeuksia aletaan peilaamaan ulkomaailmaan, ja ongelmia aletaan ratkomaan amerikkalaisen perinteen mukaan voimalla.

HaMi: ”USA on joka tapauksessa hiipuva suurvalta”.

Miksi olisi? Sehän on pian liki energiaomavarainen maa, joka on sisäisesti kasvava yhteiskunta hyödyllisen maahanmuuton vuoksi.

USA:n tulopolitiikan eriarvoisuus toki on ongelma, mutta onhan näitä ennenkin ratkaistu, kuten sata vuotta sitten Rockefellerien aikaan. USA:n etu on siinä, että se on varsin sopeutuva yhteiskunta verrattuna jähmeisiin eurooppalaisiin serkkuihinsa.

TaRa: ”USA:lla on aina ollut hämmästyttävä kyky keksiä itsensä uudestaan, uudistua ja hylätä heikkouksiksi muuttuneet entiset vahvuudet ja löytää aina uusi polku menestykseen. En olisi ollenkaan varma tuon kyvyn katoamisesta vaikka sitä on povattu – ja toivottu – jo reilut pari sataa vuotta..”

Hyvin sanottu. En veikkaa mitään Euroopan rappiota, mutta jos tulevaisuutta pitäisi uhkapelata, laittaisin rahat jenkeille Euroopan sijaan! Kiina ja muu Aasia toki nousevat, mutteivät syrjäytä edellisiä. Haukkaavat vain suuremman osan kakusta.

”Eurooppalaiselle antiamerikkalaiselle vasemmistolle Yhdysvaltojen kuviteltu fanaattinen pahuus tekee siitä poikkeuksellisen, ja jopa amerikkalaisten roolia Euroopan pelastamisessa fasismilta on pakko vähätellä.”

No aika pitkälle se ratkaistiinkin talvella -41 moskovassa. Jenkit voivat kyllä ottaa täydestä syystä kunnian (länsi)euroopan pelastamiselta kommunismilta. Puna-armeija olisi tuskin jäänyt berliiniin.

Amerikkalaiset mielellään korostavat materiaaliapua puna-armeijalle mutta se alkoi vasta sen jälkeen vuonna -42 kun saksalaisten sotaretki oli epäonnistunut. Materiaaliavun tärkein osuus oli valtava määrä luotettavia ja laadukkaita kuorma-autoja sekä esimerkiksi radioita. Varsinaisten aseiden kuten panssarivaunujen kohdalla amerikkalaisia välineitä ei juuri arvostettu.