Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Yhdysvaltain poikkeuksellisuus – hiipuva konsepti?

Blogit Americana 12.9.2013 16:57
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Venäjän presidentti Vladimir Putinin mielipidekirjoitus the New York Timesissa oli yllättävä veto. Teksti oli hieman hämmentävä, Putinin photo op -julkisuustempausten kirjallinen versio, mutta hänen kritiikkinsä Yhdysvaltojen poikkeuksellisuudesta paljasti konseptin haasteellisuuden 21. vuosisadalla.

Yhdysvaltojen poikkeuksellisuus on vanha käsite. Puritaanijohtaja John Winthrop saarnasi vuonna 1630, laivassa matkalla Uuteen Englantiin, kuinka he rakentaisivat Amerikkaan ”kaupungin kukkulalle” – ihanneyhteiskunnan muun maailman hämmästeltäväksi. Ranskalainen matkakirjailija Alexis de Toqueville kuvaili Yhdysvaltoja ”poikkeukselliseksi” ensimmäistä kertaa 1830-luvulla.

Yhdysvallat oli-ja on-monessa suhteessa erikoinen valtio. Sen ei perustu jaettuun kieleen tai etniseen perimaan, vaan lailliseen dokumenttiin. Amerikkalaiset eivät kansalaisuus- ja presidentinvaloissaan lupaa puolustaa maaplänttiä nimeltä Yhdysvallat, vaan sen perustuslakia. Sen etninen ja uskonnollinen kirjo ovat edelleenkin omaa luokkaansa. Valtameri piti sen irti Euroopan jatkuvista sodista sekä poliittisesta kaaoksesta. Aina 1880-luvulle asti kesyttämätön rajaseutu sekä loputtomat resurssit tarjosivat mahdollisuuden paeta heikkoa keskusvaltaa. Vielä pitkälle 1900-luvulle asti Yhdysvallat oli kaukainen ja kiehtova, kulturaalisesti sekä poliittisesti omalaatuinen valtio, Elviksen sekä Hemingwayn ja Al Caponen koti, jossa mustat soittivat jazzia ja ihmiset ajoivat isoilla autoilla.

Silti, nopean tiedonkulun, ihmisten liikkuvuuden ja globalisaation määrittelemällä kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella Yhdysvaltojen poikkeuksellisuus on yhä häilyvämpi käsite. Paradoksaalisesti, pahiten konseptissa ovat jumissa sekä eurooppalainen vasemmisto että amerikkalainen oikeisto. Eurooppalaiselle antiamerikkalaiselle vasemmistolle Yhdysvaltojen kuviteltu fanaattinen pahuus tekee siitä poikkeuksellisen, ja jopa amerikkalaisten roolia Euroopan pelastamisessa fasismilta on pakko vähätellä. Amerikkalaiselle oikeistolle taas Yhdysvallat on erheetön suurvalta, jonka ei pidä koskaan pyytää mitään anteeksi, kuten mm. Mitt Romney toistuvasti julisti vaalikampanjassaan.

Me muut voimme kysyä, että paljonko amerikkalaisesta poikkeuksellisuudesta on jäljellä? Sekä Yhdysvallat että Eurooppa ovat kehittyneet huomattavasti lähemmäksi toisiaan niin kulturaalisesti kuin poliittisestikin.

Kiitos massiivisen muuttoliikkeen Eurooppaan, Yhdysvaltojen etninen kirjavuus ei ole enää yhtä hätkähdyttävä ja erikoinen tekijä kuin viela 1950-luvulla, kun eurooppalaiset saapuivat konsertteihin paitsi kuuntelemaan orkesteria, mutta myös päivittelemään tummapintaisia amerikkalaisia muusikoita. Tänään Ranskan jalkapallomaajoukkue on huomattavasti mustempi kuin Yhdysvaltain vastaava. Helsinki on tummempi kuin Vermont tai vaikkapa Wyoming.

Euroopan Unioni on sysäämässä Eurooppaa yhä lähemmäksi amerikkalaista liittovaltio-ajattelua, ja eurooppalaiset ovat oppineet tiedostamaan Yhdysvaltojen hallinnollisen ja kulturaalisen kirjavuuden ja osavaltioiden erot hieman paremmin. Brysseliä kiroavat suomalaiset oppivat paremmin ymmärtämään amerikkalaisten Washington-antipatiat.

Talouspoliittisesti mantereet ovat lähestyneet toisiaan. Vanha kuvitelma sosiaalidemokraattisesta Euroopasta ja kapitalistisesta Amerikasta on hiipumassa. Erot talousajattelussa ovat hiipumassa muistojen aarrearkkuun. Viime laman aikana Yhdysvallat näyttää paikoitellen toimineen enemmän Keynesin oppien mukaan kuin perinteisesti vasemmistolaisempi Eurooppa.

Kun lisäämme kokonaiskuvaan Euroopan täyttävät McDonaldsit ja vaikkapa Atlantan kymmenet italialaiset ravintolat, trendikkäät tapas-paikat, ranskalaiset ruokakeitaat, sadat etniset ravintolat sekä lukuisat eurooppalaistyyliset kahvilat sekä molempien mantereiden suosimat elokuvat, bändit, televisio-ohjelmat sekä vaatteet, voimme todeta kulttuurien lähentyneen tälläkin sektorilla. Intenetia tuskin tarvitsee edes mainita.

Obama joutui mainitsemaan Yhdysvaltain poikkeuksellisuuden Syyria-puheessaan, sillä hän on politiikko. Putinin Obaman käyttämän käsitteen kritiikki osoitti, ehkä tahattomasti, että myös venäläinen mielikuva amerikkalaisuudesta on kehittymässä, ja Stalininkin suosima käsitys amerikkalaisesta (negatiivisesta) poikkeuksellisuudesta on katoamassa.

Yhdysvaltain poikkeuksellisuus on hiipuvaa perinnettä, ja se katoaa hiljalleen muun nationalismin myötä. Termi ja teoria elää vahvimmin poliittisissa ääripäissä, mutta sen vaikutus maltilliseen keskitien tarkkailijan Amerikka-kuvaan on yhä heikompi.

Soundtrack: Randy Newman, Sigmund Freud’s Impersonation of Albert Einstein in America.