Yhdysvallat kaipaa vasemmistolaisempaa politiikkaa – Demokraattien menestyksen suurin este on oma ehdottomuus
Moni amerikkalainen kannattaa demokraattien tavoitteita, mutta ei voi edes harkita äänestävänsä puoluetta.
Istuin aikoinaan kaverini kanssa oluella duunarien suosimassa atlantalaisessa baarissa. Newyorkilais-floridalaisen kaverini ja allekirjoittaneen puheenparret eivät kuulostaneet kovinkaan georgialaisilta ja vieressäni istunut kanta-asiakas kyseli kotiseutujamme.
”Suomi, huh? Minkälainen terveydenhoito teillä on?”
Kerroin parhaani mukaan suomalaisesta terveydenhoitomallista. Kaveri nyökytteli hyväksyvästi puheilleni ja kysyi sitten koulutuksesta. Vastausta seurasi lisää nyökyttelyä.
Suomalaisten poliisien koulutus, sosiaaliturva, hyvinvointikapitalismi – kaikki synnyttivät ihailevia kommentteja keskustelukaveriltani. Rupattelu jatkui ja aiheeksi vaihtui Yhdysvaltain politiikka. Aikani kuunneltuani kysyin: ”lienet demokraatti?”
”Ei, ei, ehei,” kaveri sanoi ja taputti sanojensa painottamiseksi baaritiskiä. ”Ylpeä republikaani!”
Identiteettipolitiikka oli vetänyt kaverin aikamoiseen ideologiseen solmuun. Hän piti demokraattien ajamista ideoista, mutta ei voinut kuvitellakaan äänestävänsä puoluetta.
Kymmenille miljoonille keskustelukumppanini kaltaisille ihmisille demokraatit edustavat toiseutta. Demokraattinen puolue kuuluu naisille, rodullisille ja seksuaalisille vähemmistöille sekä vegetaristisille polkupyöräilijöille.
Mielikuvat perustuvat osittain todellisuuteen. Demokraatit ovat poikkeuksellisen taitavia ongelmistamaan valkoisen, lihaa syövän heteroduunarin elämänvalinnat. Valkoisen keskiluokan uhriutuminen ampuu usein yli, mutta se ei ponnista aivan tyhjästä.
Kuten vanha viisaus sanoo, republikaanit ovat hyviä rekrytoimaan uusia jäseniä, ja demokraatit ovat taitavia puhdistamaan rivinsä vääräoppisista. Ideologisen puhdasoppisuuden tavoittelu ja vihollisten etsiminen omistakin riveistä ovat monen liberaalin pakkomielteitä.
Eräs viime päivien suuttumuksen aiheista sosiaalisen median liberaalissa kuplassa on ollut John Kasichin kutsuminen puhujaksi demokraattien puoluekokoukseen.
Republikaaneja edustava Ohion entinen kuvernööri on vankka Trump-kriitikko, joka haluaa antaa tukensa Joe Bidenin presidenttikampanjalle. Maltillinen Kasich astuu poliittisen raja-aidan yli pysäyttääkseen Trumpin ja sabotoi samalla omaa mainettaan puolueensa parissa.
Miten liberaalit ovat suhtautuneet tarjoukseen? Raivoa lähentelevällä suuttumuksella.
Kasichin ajatukset aborttioikeudesta ja taloudenpidosta eivät natsaa liberaalien kanssa, jolloin he ovat jälleen sytyttäneet moraalis-ideologisen absolutisminsa soihdut ja marssineet virtuaalisesti puolueen johtoa vastaan.
Demokraatti on usein demokraatin pahin vihollinen. Monet liberaalit eivät vaivaudu edes keskustelemaan republikaanien kanssa. Republikaanit ovat heille joko edesvastuuttomia idiootteja tai pahoja ihmisiä, joiden kanssa väittelyyn ei kannata vaivautua.
Aktivisti-demokraatit kääntävät mielummin aseensa toisia demokraatteja vastaan. Vertauskuvaa voi hakea antiikin Kreikasta: Rooman armeijat marssivat kohti, mutta kreikkalaiset kaupunkivaltiot keskittyvät ennemmin keskinäiseen taisteluun.
Kuten atlantalaisen baarin keskustelukumppanini, useimmat amerikkalaiset haluavat vasemmistolaisempaa talouspolitiikkaa. Monen demokraatin ideologisen puhdasoppisuuden vaatimus, verbaalinen tautologia ja yksisilmäisyys tekevät silti puolueen tavoitteiden ajamisesta vaikeaa.
Soundtrack: Phoebe Bridgers, Smoke Signals.