Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Yhdysvallat, Eurooppa, ja liittovaltioiden synnytyskivut

Marko Maunula
Blogit Americana 13.2.2012 16:17

Ateenan mellakat merkitsevät tuoreimpia supistuksia uuden Euroopan synnytystuskissa. Euroopan painiessa talous- ja identiteettiongelmiensä kanssa, sen kannattaisi vertailla kokemuksiaan toisen liittovaltion, Yhdysvaltojen, syntymistarinan kanssa.

Liittovaltioiden luominen on vaikea savotta. Yhdysvaltojen synty vaatii vuosikymmenien poliittisen kamppailun. 1760-luvun alun veroprotesteista käynnistynyt itsenäisyysliike huipentui itsenäisyysjulistukseen 4.7.1776, mutta senkin jälkeen sota, protestit, debatit, diplomaattiset kädenväännöt, perustuslain kirjoitus ja hyväksyttäminen, ja kansallisen yhtenäisyyden synty veivät vielä vuosia – jopa vuosikymmeniä. Amerikkalainen identiteetti syrjäytti osavaltioidentiteetin vasta sisällissodan (1861-65) yhteydessä, ja hävinneessä Etelässä vasta sen jälkeen.

Itsenäistymisensä jälkeen amerikkalaiset kinasivat maan talouspolitiikasta kiivaasti ja kauan. Taistelu keskuspankin luomisesta ja sen roolista kestivät vuosikymmenia. Tariffikiistat puskivat maan hajoamisen ja sisällissodan partaalle jo vuosina 1832-33. Aseisiin maa tarttui myöhemmin, presidentti Abraham Lincolnin vaalivoiton myötä, kun Etelä pelkäsi uuden presidentin lopettavan orjuuden ja julistautui itsenäiseksi.

Sisällissodan jälkeinen poliittinen jälleenrakennus johti jälleen väkivaltaan ja syviin poliittisiin kriiseihen Pohjoisen ja Etelän välillä. Myös 1900-luvulla maa oli poliittisesti kaukana harmoniasta, kun kansalaisoikeusliike, 1960-luvun aktivismi, sekä maan kasvava poliittinen jakautuminen muokkasivat Yhdysvaltojen politiikkaa. Tämän päivän jako punaisten ja sinisten, republikaanisten ja demokraattisten, kaupunkien ja maaseudun välillä, edustaa luonnollista jatkumoa maan historiallisessa köydenvedossa. Tänään vastakkainasettelu on vain huomattavasti laimeampaa kuin vaikkapa muutama vuosikymmen sitten.

Onko Yhdysvaltojen olemassaolo kaiken verenvuodatuksen sekä poliittisten riitojen väärtti? On.

Yhdysvallat on erä läntisen demokratian mallitapauksia, joka on, Eurooppaan verrattuna, ratkonut poliittisia ja taloudellisia riitojaan asein melko harvoin. Se on pelannut myös erittäin tärkeää roolia maailman pelastamisessa saksalaiselta ja japanilaiselta militarismilta, natsismilta, sekä kommunismilta. Vielä 1990-luvulla Yhdysvallat lopetti verenvuodatuksen Balkanilla, kun eurooppalaisista ei ollut kansanmurhan estäjiksi.

Yhtenäinen ja vahva Yhdysvallat on, satunnaisista isoistakin virheistään huolimatta, ollut positiivinen voimavara maailmassa. Yhdistynyt Eurooppa voi myös kehittyä tärkeäksi demokratian voimavaraksi muuttuvassa maailmassa.

Yhtenäistymiskehitys Euroopassa on, tietenkin, erilainen, ja maanosa on vanhempien kansallisvaltioiden määrittelemä alue. Silti, myös Yhdysvallat oli-ja on-alueellisten kulttuureiden ja eri kieliryhmien leimaama maa, joka on sisältäpäin katsottuna huomattavasti heterogeenisempi kuin mitä monet sivistyneetkin eurooppalaiset uskovat. Yhdistymiskehitys ei ollut läpihuutojuttu tai itsestäänselvyys Yhdysvalloissakaan.

Euroopan Unioni ja vanhan mantereen yhdistymiskehitys on ollut peruspiirteittäin erinomainen liike. Se on edesauttanut vaurauden lisääntymisessä, aidon eurooppalaisen identiteetin synnyssä, ja, ennen kaikkea, rauhan ylläpitämisessä entisten verivihollisten välillä.

Yhdistymiskehitys ei ole helppoa, ja jossain vaiheessa parhaatkin politiikot ja byrokraatit tekevät virheitä, kuten he tekivät hyväksyessään Kreikan euroalueeseen, luodessaan yhteisen valuutan ennen yhteistä talouspolitiikkaa, puskiessaan läpi järkälemäistä perustuslakiaan, ja harjoittaessaan mikrotason koomista direktiivipolitiikkaa. Silti, toistaiseksi Euroopan yhdistymiskehitys on ollut vertailevassa tutkimuksessa melko kivutonta ja hyvin onnistunutta.

Ateenan mellakat, kansallismielisten politiikoiden remuaminen, lakot, ja poliittiset väännöt niin Brysselissä kuin kansallisissakin parlamenteissa eivät lopu pian – onneksi. Kyse on uuden Euroopan luomisesta, ja aktiivinen-jopa kiihkeä-poliittinen debatti on tärkeä osa uudenlaisen poliittisen järjestyksen ja demokratian syntyä.

Kreikan ongelmat ovat kansallisvaltion, ei EU:n, luomia. Myös monet Amerikan synneistä orjuudesta rasismiin olivat osavaltioiden, ei Yhdysvaltojen, syytä. Euroopan pohtiessa tulevaisuuttaan, ehkä sen kannattaisi katsoa Yhdysvaltoja entistäkin tarkemmin. Tämä voisi auttaa synnytystuskissa sekä asioiden pistämisessä rauhalliseen perspektiiviin.

Soundtrack: Jacques Brel, Amsterdam.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Pitää muistaa että Euroopassa on kymmeniä vanhoja valtioita eri kielineen ja kulttuureineen. USAssa valkoinen valloittaja varasti ja rosvosi intiaanien maat kylväen aboriginaaleihin kuolemaa hävittäen kulttuurin ja istuttaen oman tilalle. Uudisraivaaminen on helpompaa kuin vanhojen yhteen sovittaminen.USAlla on sama macho-mentaliteetti edelleenkin, mutta Kiina ahkeruudellaan ja kauppiastaidoillaan syrjäyttää valtiaan. Velkakirjat ovat jo Kiinan kassakaapissa. Se ottaa öljyn kaupalla kun USA ottaa aseilla. Siinä on sivistyksen raja.

Olipa hyvä kirjoitus. Valitettavasti vain ei elinaikanani tämä eurooppalainen onni tule kukoistamaan, vaan veri tulee vuotamaan ja kalliit oppirahat maksamaan. Niin se vain on; ihminen on TYHMÄ. Ja suomalainen politiikko viime päätökset huomioon ottaen tyhmyyden lisäksi vielä äärettömän hyväuskoinen. Stalin kutsui semmoisia ”hyväntahtosiksi idiooteiksi”. Ja niitä riittää vielä, käyttääköhän gaspadin Putin samoja termejä?

Aivan liian pienelle huomiolle tässä EU-liittovaltiopohdinnassa on jäänyt sellainen tosiasia ettei Eurooppalaisilla ole yhteistä kieltä. Kieli on niin täkeä asia ihmisyhteisön identiteetin luojana, että näen kyllä täysin mahdottomana että koskaan tuee mitään oikeaa Eurooppalaista identiteettiä, siis muuta kuin tämä EU:n avulla synnytetty sekasikiö.

Olen miettinyt aivan samaa kuin pari muutakin kommentoijaa. Kieli on käytännössä se tekijä mikä maailman valtiot jakaa, eikä niitä voi keinotekoisesti mitenkään yhdistää. Jotkut sanovat että kansallisvaltiot ovat melko uusi ja kenties ohimenevä ilmiö, mutta väitän että vasta silloin valtiot muotoutuivat luonnollisiin mittoihinsa (valtio = alue jonka ihmiset ymmärtävät toistensa kieltä).

Euroopan yhdentymisestä ei tule sellaista etua kuin esim Suomen yhtenäisyydestä tai USA:n yhtenäisyydestä on. Sellaista että ihmiset tuntevat kuuluvansa yhteen ja toisten auttaminen, esim. tulonsiirto maaseudulle ja kansallisten verojen kerääminen, samoin kuin muuttaminen alueen sisällä, olisi luonnollista. Toki parissa sukupolvessa Euroopasta voisi tulla ”kaksikielinen” jos koko eurooppa olisi kuin pohjoismaat mutta monet Keski- ja Etelä-Euroopassa eivät edes halua oppia englantia.

Kyllä ne Kreikan ongelmat ovat myös EU:n aikaansaannosta. EU:n epädemokraattisten elimien (komissio, ekp) kautta ajetaan tuhoisaa politiikkaa, jota enemmistödemokratiassa ei saataisi menemään läpi. Kaikilla ihmisillä ei ole etuoikeutta visioida uutta uljasta liittovaltiota maailmaan, kun joutuu elämään tämän päivän todellisuudessa. Eliitti on täysin vieraantunut todellisuudesta, mutta niinhän se on aina ollut.

Samaa mieltä tuosta kielestä. Englanti hivuttautuu Euroopan syrjäkylillekin lingua francaksi, mutta se ei eurooppalaisia tule yhdistämään. Tarvittaisi oma kieli. Kieli, joka olisi neutraali, eli siten käytännössä keinotekoinen. Euroopan omaksi kieleksi voisi ottaa jonkun olemassa olevista keinotekoisista kielistä tai sitten värkätä uuden niiden pohjalta.

Keinotekoisen kielen helpon opittavuuden vuoksi sellaisen voisi ottaa myös nopeasti käyttöön. Noin viiden vuoden siirtymäaika varmasti riittäisi. (Kunhan tietysti ensin olisi itse kielen osalta kaikki kunnossa. Kielioppi jne.) Kieli tulisi ottaa pakolliseksi oppiaineeksi kouluun ja siitä tehtäisi EU:n ainoa virallinen kieli, jolla kaikki sopimuksen kirjoitetaan ja jonka sanamuoto ratkaisee epäselvissä tapauksissa. Kansalliskielten käännökset tulisi tietysti tehdä kuten nykyään ”vähäisempien” kielten osalta.

Kielestä ei edes kannattaisi yrittää tehdä kulttuurin kieltä, vaan jättää se nimenomaan kaupan ja yhteydenpidon kieleksi. Kun ei astuttaisi kulttuurin saralle, niin ei astuttaisi oikeiden kielten varpaille ja vastustuskin olisi pienempää. Koko Euroopan alueella yhteinen pakollisena opeteltava kieli tukisi erityisesti pienten kielten asemaa. Erityisesti Ranskassa varmasti esiintyisi kansallismielistä vastustusta, mutta kun vaihtoehtona on englanti, niin mieli voisi muuttua helposti. Oikeastaan suurin este moiselle kielelle lienee nykyinen englannin jo liian pitkälle päässyt ylivalta. Suuri(n) osa vaikeaa englantia hiki hatussa opiskelleista ei tietenkään haluaisi tämän tuskallisen väännön merkityksen vähenevän.

Ehkäpä Euroopan unionin pitäisikin katsoa Yhdysvaltojen sijasta toista liittovaltiota; Sveitsiä… Sveitsihän jakaantuu kantoneihin joilla on vielä enemmän päätösvaltaa kuin Yhdysvaltain osavaltioilla. Sveitsissä on myös useita eri kieliä ja kulttuureja (Sveitsin saksalaiset ovat kulttuurisesti lähempänä saksalaisia kuin Sveitsin ranskalaisia, jotka jakavat taas saman kulttuurin ranskalaisen kanssa ja Sveitsin italialaiset taas ovat lähellä Italian kulttuuria). Sveitsiläisiä yhdistää poliittiset instituutiot, suora demokratia ym. Sveitsi vaikuttaa toimivalta eteläeurooppalaisen ja pohjoiseurooppalaisen kulttuurien yhdistelmältä. Sveitsi myös osoittaa ettei identiteetin ratkaisevaksi tekijäksi tarvita kieltä. Sveitsiläinen demokratia perustuu myös eurooppalaisen parlamentarismin varaan, toisin kuin Yhdysvallat. Tämän takia se soveltuu myös Yhdysvaltoja paremmin EU:n esimerkiski. Olkoon Euroopan unioni siis suurikokoinen Sveitsi!

Marko Maunulan uskontunnustus USA:lle: ”Onko Yhdysvaltojen olemassaolo kaiken verenvuodatuksen sekä poliittisten riitojen väärtti? On. ”

Kautta koko USA:n historian on ollut havaittavissa selvä trendi jossa halutaan tukea vaalikoppidemokratiaa mutta samalla Hamiltonin tavoin tukkia kansan, eli hänen terminsä mukaisen ”pedon”, suu. Kautta koko läntisen maailman on ollut havaittavissa selvä demokratiavaje. USA:ssa se on ollut niin valtava että puheet demokraattisesti järjestelmästä ainakin Washingtonin tasolla on vain huono pila.

USA:n taistelu kommunismia vastaankin on hieman kyseenalainen juttu. Tosiasiassahan USA tuki Stalinia jo vuodesta 1931 lähtien ja jokaisen suomalaisen olisi syytä muistaa se kyynisyys jota Washington tunsi talvisodassa Suomea kohtaan. Kiitos amerikkalaisen valppaan lehdistön USA jäi kiinni talvisodassa myös siitä että se kuljetti kaikenaikaan puna-armeijan kipeästi tarvitsemia materiaaleja. Retoriikka tasolla puhuttiin kyllä ”pienten kansojen oikeuksista” mutta käytännössä poliikka oli kyynistä. Rooseveltin politiikassa on havaittavissa myös selvä tarve myös kärjistää välejä sekä Japaniin että Saksaan kiristämällä niitä jo paljon ennen vuotta 1941 (maa oli virallisesti puolueeton).

Maunulan olisi jo korkea aika lopettaa tuo idealistinen suhtautuminen USA:han ja sen ulkopolitiikkaan.

Kuinka moneen sotaan on USA vuoden 45 jälkeen osallistunut ja paljonko on saanut tapetuksi vierasmaalaisia, siinä on kova luvut. Ja mitä demokratiaa on reistailevat vaalikoneet ja heikompaa väkeä sorsivat vaalisysteemit etteivät vain äänestäisi väärin ?

Kanssaeläminen on hankalaa jos ei puhu samaa kieltä. Toisinaan se on myös hankalaa tuolloinkin. Jos asiaa katsoo taiteen, musiikin ja kuvataiteen kannalta esimerkiksi, kulttuuri on varsin globaalia ja kanssaeläminen mahdollista. Samoin taitaa olla käsitöiden yms. matkamuistopuuhasteluiden kannalta. Elämys on elämys, poro ja sammakko ovat samalla viivalla. Valta on aina henkilökohtaista, paikallista. Raha ja omaisuus myös. Bisnes, joka rakastaa monokulttuuria voidakseen ketjuuntua, tahtoo kehittää EUn Yhdysvaltoja. Paikalliset poliitikot, joille oma napa on tärkein – tuskin. Se vähän riippuu oletko hippi, juppi, punkkari, miltä se yhteinen eurooppa näyttää vai näyttääkö miltään.

Näitä luetaan juuri nyt