Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Vuoden levyt 2011

Marko Maunula
Blogit Americana 16.12.2011 14:30

Vuosi 2011 oli musiikillisesti kelvollinen: ei upea tai unohtumaton, mutta päättyvä vuosi tuotti muutaman mainion sekä tukun kelvollisia albumeita. Musiikkivuoden parhaat tuotokset irtosivat amerikkalaisista indie-piireistä. Hip hopin suhteen vuosi oli melkoinen pettymys, joskin L’il Waynen Tha Carter IV oli ihan ookoo. Kovasti odottamani Radioheadin uusin teos osoitti bändin ottaneen pitkän askeleen kohti täydellistä mitäänsanomattomuutta (”Mitä löysit navastasi tällä kertaa, Thom Yorke?”).

Kuluva vuosi osoitti, että tällä hetkellä Pohjois-Amerikka on musiikillisesti huomattavasti kiinnostavampi manner kuin Eurooppa ja erityisesti Brittien saaret. Uusista indie-akteista kypsempiin esiintyjiin, energisin ja ennakkoluulottomin uusi musiikki tulee valtaosin nyt Amerikoista.

Tiukan subjektiivisen – mutta ankaran analyyttisen – pohdiskelun jälkeen onnistuin lopulta listaamaan vuoden viisi parasta albumia. Tämä on totuus eikä makuasia, eli valinnoista ei voi eikä sovi väitellä. Uskokaa suosilla!

The War on Drugs, Slave Ambient

Philadelphialainen The War on Drugs tarjoaa shoegazer-soundia maustettuna ripauksilla Bob Dylania ja 1980-luvun pompöösimpää aanikuvaa, Big Countrysta INXSiin. Pojat ovat kuunnelleen My Bloody Valentinensa huolellisesti ja hyvä niin. Biisimateriaaliltaan bändi alkaa hiljalleen olemaan kypsä ja kehittynyt.

Beirut, The Rip Tide

Beirut hengittää ja svengaa uusimmalla levyllään paremmin kuin koskaan. Zach Condonia ajoittain vaivannut väkinäisyys on helpottanut, ja bändi on nykykunnossaan huomattavasti rennompi. Condon uhrasi aikaa ja vaivaa uusimman levyn biisintekoon, ja sen kuulee lopputuloksesta.

Fleet Foxes, Helplessness Blues

Seattlen hipit ovat tämän hetken parhaita virsien säveltäjiä maailmassa. Länsirannikon vokaaliset harmoniat, Appalakkien folk- ja gospel-traditiot, sekä nuoruusvuosina selvästi tankatut indie-klassikot ovat kiteytyneet seesteisen eteeriseksi ja omaperäiseksi soundiksi.

The Black Keys, El Camino

Maailmassa on aina tilaa hyvälle ja omaperäiselle blues-rock duolle, varsinkin nyt kun the White Stripes on siirtynyt sinne missä on ikuiset studioajat. On vaikea uskoa, että Dan Auerbach ja Patrick Carney ovat Ohiosta, sillä herrat hallitsevat Detroit/Chicago/Etelä -soundin melko suvereenisti.

Kurt Vile, Smoke Ring for My Halo

Vile, The War on Drugsin ex-jäsen, on hieno lauluntekijä parhaassa amerikkalaisessa mies ja kitara -traditiossa. Miehen biisit ja soundit tuovat välillä mieleen Alex Chiltonin ja jopa Townes van Zandtin. Smoke Ring for My Halo on monipuolinen, tempoileva, haastava, eikä koskaan tylsä levy.

Soundtrack: Kurt Vile, Smoke Ring for My Halo.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Chickenfootin kolmonen ei ollut niin hyvä kuin ykkönen, mutta niinhän se monesti tuppaa käymään.

Alison Krauss & Union Stationilla on muutama hyvä kappale, 2 ensimmäistä parhaat.

Club for Fiven uusin on aika vuoristorataa ja se jazzahtava diibaduuba väliin rupeaa tuntumaan tutulta. Tangokonsenttinsa UMO:n kera oli hieno elämys, tosin.

Pohjois-amerikkalaisista levyistä suosittelen etsimään käsiin myös bostonilaisen Marissa Nadlerin tänä vuonna julkaistun, artistin omaa nimeään kantavan uutuusalbumin.

Yhdyn edellisiin puhujiin. Lisäisin seuraavat:

1) Ry Cooder: Pull Up Some Dust And Sit (Shit) Down
2) Tom Waits: Bad As Me
3) Quintento Cubaché: Me Voy Pá Santiago de Cuba (huom: kotimainen!)
4) Honey B. & The T-Bones: Walking Witness (huom: kotimainen!)

Levynhävittäjää käyttäisin mm. Lauri Tähkän ja Katri-Helenan sekä kaikkien tankoprinssien, prinsessojen ynnä muiden kilpaa laulaneiden ulostuksiin.

Pekka Tammilehto elikkä Sorsakosken Topi ansaitsee kyllä syvän kunnioituksen postuumina julkaistusta Tummansinisestä Sävelestä (R.I.P.)