Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Vuoden amerikkalaiset albumit

Marko Maunula
Blogit Americana 16.12.2012 00:42

Kulunut musiikkivuosi oli nojoo-tasoa. Frank Oceanin levy oli ainoa veretseisauttava esikoisalbumi, mutta valtaosin vuoden paras anti tuli kokeneilta veteraaneilta, mukaanlukien Neil Young, 67. Taso oli silti kiitettävän laajaa. Soulista teolliseen post-rock meteliin, hyvää musiikkia syntyi liki joka genressä.

Jack White, Blunderbuss
Jack White on rock’n’rollin Quentin Tarantino: selvästi tunnistettavissa oleva auteur, omaperäinen taiteilija ja perinteitä kunnioittava alansa historioitsija. White tuntee rockin historian, kumartaa sen country ja blues -juurille, sekä maustaa koko sopan oman sukupolvensa grunge-garage-indie vaikutteilla. Taso ei pysy erinomaisena läpi koko albumin, mutta Blunderbuss kieltäytyy olemasta tylsä missään vaiheessa.

Neil Young & Crazy Horse, Psychedelic Pill
Crazy Horse on eras rokin historian autenttisimpia bändejä. Young & Crazy Horse haastavat vakavasti uskomukseni, että yli 40-vuotiaiden ei pitäisi soittaa rokkia. Bändin soundin ylväs ja itsevarma kaaos on entisellään, ja Young on huonoimmillaankin eräs sukupolvensa parhaita lauluntekijöitä. Psychedelic Pill on tuotteliaan miehen ja bändin parhaimpia levyjä vuosikausiin. (Oh, ja tiedän hyvin, että Young on kotoisin Kanadasta, mutta mies on asunut Yhdysvalloissa vuosikymmeniä, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat amerikkalaisia, ja hänen musiikkinsa on puhdasta Americanaa. One of us!)

Swans, The Seer
Jostain oudosta syystä Swansin uusi levy tuo mieleen Weimarin tasavallan ja saksalaisen sotienvälisen kokeellisen taiteen. Michael Giran kuolemanvakava ja mahtipontinen projekti ei päästä kuulijaa helpolla. Luovuutta usein väheksyvässä ja halvan monotonisessa alternative-indie musiikkimaailmassa Swans on kiistattoman omaperäinen sekä kiehtova bändi.

Frank Ocean, Channel Orange
Channel Orange nousee välittömästi legendaaristen soul/r&b -albumeiden vähälukuiseen joukkoon. Se on tasoltaan aivan Stevie WonderinSongs in the Key of Lifen sekä Marvin GayenWhat’s Going On -albumien luokkaa. Ajankuvauksena Channel Orange on erinomainen, ja sen luoma musikaalinen muistikuva 2010-luvun alusta tulee kestämään vuosikymmeniä.

Woods, Bend Beyond
Brooklynin hipstereiden lo-fi biisinikkarointi ei ole unohtumatonta musiikkihistorian marmorilaatoille naputeltavaa materiaalia, mutta Woods tarjoaa hyvää ajankuvaa trendipartojen, ironisten t-paitojen seka Pabst Blue Ribbonin lipityksen aikakaudelta. Bandin soundi viehättää hieman 22-Pistepirkkojen tyyliin, ja biisimateriaali on minimaalisella tavallaan viehättävää.

Soundtrack: Frank Ocean, Sweet Life.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Eikö viihdemaailma pliis voisi jo vähitellen luopua hienostelevasta ”albumi”-sanasta. Kysymys on kait kuitenkin levystä.

Sijoitan tämän artistisen puheenvuoroni kotialbumiini.

Kannattaako väsähtäneiden dinosaurusten uusille tuotoksille korviansa edes lotkauttaa. Harvoin nämä pystyvät uudistumaan enää uransa myöhemmissä vaiheissa, vaan tekevät uusia variaatioita entisistä biiseistään, omaan mukavuusalueeseensa hyytyneenä. Siinä mielessä netistä kappaleiden tilaaminen on hyvää, ettei tarvitse yhden vähän kiinnostavamman uuden biisin takia ostaa enää koko ”albumia”.

Nykyään musiikkiviihdealaa ovat vallanneet kaikenmaailman realitykisailu ja dinosaurusten yhteenliittymät. Uusi toimiva bisnesidea näyttää olevan vanhojen keitoksien uudelleenlämmittäminen artistien ristiintulkinnoissa, eli Vain elämää empatiakilvoittelu näyttävien krokotiilinkyynelien kera.

Yhteenliittymä Big 4 toimii minulle erityisen hyvin enkä esimerkiksi ennen YLE Live-lähetystä tiennyt kuinka hyvää musaa bändit nimeltä Anthrax ja Megadeth soittavat.

Mutta makuasioista ei voi kiistellä.