Vuoden 2022 parhaat amerikkalaiset levyt: rock on köysissä, mutta musiikkimaailma on hyvässä vedossa
Modernin tarjonnan runsaus ja korkea taso muodostavat vakavan haasteen ikääntyvälle musiikkinörtille. Taskusta löytyvä globaali jakeluverkko tarjoaa kiinnostavaa uutta musiikkia pikkurahalla, mutta ajan rajallisuus ja porvarillisen aikuisuuden vaatimukset rajoittavat harrastusta.
Ehkä rock ei ole kuollut, mutta se on ainakin siirtynyt peräkamariin. Kirskuvat kitarat ja kunnon räime on nykyisellään marginaalista ja hieman väsynyttä vääntöä, perinnepiirien touhua punk-legendojen keikoille raahautuvine keski-ikäisine äijineen. Rock on uusi dixieland-jazz.
Kiinnostavin uusi amerikkalainen musiikki tulee rockin raja-alueiden kokeilijoilta, rehellisen perinteisiltä pelimanneilta sekä hip hopin tahdissa kasvaneelta ja sitä eteenpäin jalostavalta nuorelta artistikaartilta.
Tässä muutama erinomainen poiminta vuoden varrella julkaistuista levyistä.
Wilco, Cruel Country
Wilco on modernin americanan ehdotonta kärkeä. Sen country-psykedelia-electronica-new wave-jazz sekoitus on tämän päivän Yhdysvaltojen sooninen muotokuva. Grateful Dead kanavoi baby boomer -sukupolven vaellusta hippivuosista jälki-reaganilaiseen keskiluokkaan, ja Wilco on tarjonnut X-sukupolvelle samankaltaisen kokemuksen post-punk/grunge vuosista kohti 21. vuosisadan mosaiikkikulttuuria. Tällä kertaa painotus on vahvasti countryssa.
Sudan Archives, Natural Brown Prom Queen
Uuden amerikkalaisen musiikin rintamalla tämä(kin) on ollut nuorten naisten vuosi, Yaya Bey, King Princess ja Sudan Archives etunenässä. Natural Brown Prom Queen on heidän levyistään kiinnostavin sekä kolmikon artisteista selvästi musikaalisesti lahjakkaimman teos. Sudan Archives (siviilissä Brittney Denise Parks) leikkii tyylilajeilla ja sekoittelee paikoitellen naivistisen tehokkaita melodioita maantieteellisesti kattaviin etnomusikaalisiin vaikutteisiin. Lopputulos on paikoitellen hengästyttävää modernia hip hop -psykedeliaa.
Father John Misty, Chloë and the Next 20th Century
Tuotteliaan lauluntekijän uusi albumi kuulostaa siltä kuin 1970-luku imitoisi Hollywoodin kultaista aikaa. Albumin tarjoama musiikillinen aikamatka tarkoittaa isoa harppausta FJM:n vaelluksessa folk-miehestä grooner-koulukunnan yökerhoartistiksi. Onko tämä parasta Mistya? Ei, mutta miehen vankka melodiakorva ja erinomaiset sanoitukset kannattelevat levyä alusta loppuun.
Kendrick Lamar, Mr. Morale & the Big Steppers
Kanavoiko Lamar Karl Ove Knausgårdia? Miehen viides albumi on hätkähdyttävän henkilökohtainen ja liki terapeuttinen paketti. Musiikillisesti Mr. Morale häviää To Pimp a Butterflyn kokeilevalle jazz-rap fuusiolle, mutta lyyrikkona Lamar todistaa jälleen Pulizerin menneen oikealle miehelle. Englannin kielellä ei tällä hetkellä operoi montaakaan parempaa lyyrikkoa.
Jack White, Fear of the Dawn
White saa tasoitusta, sillä kunnolla rytisevät rock-levyt ovat tänäkin vuonna Yhdysvalloissa harvassa. White on amerikkalaisen rockin David Lynch: kiistaton nero ja auteur, joka paikoitellen uppoaa hieman liian syvälle omiin visiohinsa. Paikoitellen olisi hyvä jos Whitella olisi studiossa seuranaan joku yhtä isolla egolla varustettu tuottaja, joka laittaisi miehen paremmin ruotuun.
Soundtrack: Kendrick Lamar, N95.