Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Vuoden 2016 parhaat amerikkalaiset levyt

Blogit Americana 29.12.2016 12:15
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Musiikkivuosi 2016 oli viikatemiehelle kiireinen. Musiikkielämän poistumat olivat poikkeuksellisesti merkittävimpiä kuin lisäykset. Musiikillisesti vuosi jäänee historiaan no joo -tasoisena. Rapin rintamalla A Tribe Called Questin uusi levy kolisteli porttikäytävässä mutta ei aivan mahtunut viiden parhaan listalleni. Raskaampi rock oli melko väsyneessä vedossa.

Tänä vuonna kaikki lempiartistini ovat Etelän musiikkiperinteiden kasvatteja, Louisianasta, Kentuckyyn, Alabamasta Virginiaan. Läntisen 1900-luvun populaarimusiikin kehto on edelleen hyvässä vedossa.

Sturgill Simpson, ”A Sailor’s Guide to Earth”
Edellisen levyn, ”Metamodern Sounds in Country Music”, myötä kiihkeimmät kommentoijat julistivat Simpsonin countrymusiikin pelastajaksi. Levy oli kiistaton mestariteos, ja Simpsonin uusin on liki samaa luokkaa. Aikaisempi psykedeelinen country on saanut rinnalleen hillbilly soul -soundin. The Dap Kingsista lainalla olevat torvensoittajat sekä Simpsonin countryn rajojen testaaminen ovat verraton yhdistelmä.

Drive-By Truckers, ”American Band”
Haluatko kuulla, miltä Bruce Springsteen kuulostaisi, jos hän olisi syntynyt Yhdysvaltojen Etelässä? Pienten kaupunkien Syvän Etelän, kulturaalisen vieraantumisen ja Etelän älypäille tyypillisen kotiseutuskitsofrenian tulkit ovat nyt noin viisikymppisiä. Ikä on vähentänyt nokkeluutta mutta antanut bändin nokkamiehille (Mike Cooley ja Patterson Hood) vakautta ja visiota synnyttäen bändin uran ehkä poliittisesti vihaisimman levyn.

Car Seat Headrest, ”Teens of Denial”
Will Toledon johtama Car Seat Headrest on täydellinen indiebändi viisikymppiselle musiikkinörtille. Jopa teinien menoista vieraantunut vanhus tunnistaa sen metatason hipsterin itseironian – ja iloitsee siitä. CSH myös ammentaa vankasti 1980–1990-lukujen taitteen indie-scenestä, shoegazerista Sonic Youthiin. Mitä tärkeintä, ”Teens of Denial” on reipasta remellystä, passelilla asenteella ja tekniikalla soitettua sekä hyvin kirjoitettua 21. vuosisadan rokkia.

Frank Ocean, ”Blonde”
Ocean on modernin soulin kiinnostavimpia tekijöitä. ”Blonde” tarjoaa sisäluotaavaa kokeilunhalua ja liki naiivia avoimuutta. Paikoitellen olisi helppoa kuvitella Ocean teini-ikäiseksi makuuhuoneartistiksi leikkimässä tietokoneellaan, peilaamassa intensiivisiä tunteitaan käsillä olevien instrumenttien avulla. Levyn epätasaisuus jollain kummallisella tavalla ainoastaan lisää sen nautittavuutta.

Bon Iver, ”22, A Million”

Taidetta isolla alkukirjaimella. Levy tuo jollain tasolla mieleen valkoisen neo folk -version Frank Oceanin levystä. Justin Vernonin sävellykset ovat hajanaisuudessaan liki kaleidoskooppisia. Parhaimmillaan niiden leikki pop/folk-formaatilla on virkistävän omaleimasta ja huonoimmillaan rasittavaa surinaa. Vernonin tekstit ovat liki hätkähdyttäviä avoimessa emotionaalisuudessan.

Soundtrack: Car Seat Headrest, Vincent