Vuoden 2013 amerikkalaiset levyt
Muutamaa poikkeusta (The Who, Neil Young, Bruce Springsteen) lukuun ottamatta rock- ja pop-musiikki ovat nuorten miesten ja naisten lajeja. Useimpien muusikkojen pitäisi siirtyä muihin tehtäviin suurin piirtein samassa iässä, jossa jääkiekonpelaajat riisuvat hokkarinsa. Tämän vuoden musiikkituotanto tarjoaa jälleen tukea teorialle.
Paul McCartney, John Fogerty ja David Bowie julkaisivat uudet levyt, mutta onneksi relevanttiakin musiikkia ilmestyi runsaasti. Tässä tiukan subjektiivinen näkemykseni vuoden viidestä parhaasta amerikkalaisesta levystä.
Daft Punk, Random Access Memories
Daft Punk on virallisesti ranskalainen, mutta kaverukset ovat ilmeisesti muuttaneet Kaliforniaan ja tekevät töitä amerikkalaisten(kin) legendojen kanssa, joten me eurooppalais-amerikkalaiset omaksumme heidät. Get Lucky oli vuoden biisi. Pharrell Williamsin klassinen soul-ääni ja Nile Rodgersin Chic-kitara värittivät hyvää tanssigroovea. Levy on hieno kokonaisuus, mutta myös nokkela musiikillinen vitsi, jonka avulla duo pistää hipsterit kuuntelemaan 1970-luvun diskoa. Seuraavaksi he voisivat yrittää tehdä 1980-luvun tukkahevistä coolia.
Kanye West, Yeezus
West on hip hopin Pink Floyd: mies tuottaa luovaa, omaperäistä ja paikoitellen pompöösin huvittavaa musiikkia. Kunnianhimoisemmilla sanoituksilla Yeezus olisi voinut olla todellinen klassikko, mutta jo nyt se on dynaaminen ja haastava paketti. West on kuunnellut The Prodigynsa ja vanhan teknonsa.
Ashley Monroe, Like a Rose
Mainio sekoitus modernia ja klassista countrya. Outlaw-country kohtaa runotytön, jolla on erinomainen huumorintaju ja taito rustata ajattomia ja periamerikkalaisia melodioita. Nimikappale tunnelmoi klassisissa Yhdysvaltain lännen diner-maisemissa, matkalla johonkin luvattuun maahan, ja laulussa Weed Instead of Roses hän ehdottaa poikaystävälleen, että hänet voisi hurmata helpommin marihuanalla kuin ruusuilla, seksuaalisella kokeiluilla ennemmin kuin romanttisilla elkeillä.
Janelle Monae, The Electric Lady
Monae tasapainoilee sisäavaruuden ja tarttuvien korvamatohittien välimaastossa. The Electric Lady on kuin elokuvamusiikkia 1970-luvun alun psykedeelisestä blacksploitaatiosta. Uusi albumi kuulostaa kuin Donna Summer ja Radiohead olisivat saaneet lapsen, jonka George Clinton adoptoi ja kasvatti pistämällä hänet kuuntelemaan mustaa radiota vv. 1970–1990.
Kurt Vile, Wakin on a Pretty Daze
Lo-fi pioneeri Vile kirjoittaa edelleen vähäeleisiä, hienoja ja kiitettävän epätrendikkäitä pop-biisejä jopa hienoisine country-vivahteineen. Hänen musiikissaan soi vanhan americanan hienot perinteet 21. vuosisadan kuosissa. Vile ei ole tänä vuonna edesmenneen mestari Lou Reedin tasolla, mutta jotain samaa heissä on. Tosin Vile ei ole samalla tavalla provinsiaalinen kuin New Yorkin vanki Reed.
Soundtrack: Daft Punk, Get Lucky.