Voi typeryyttä!
Kanadalainen McLean’s julkaisi viime kuussa jutun amerikkalaisten tyhmistymisestä. Juttu kertoo vakuuttavin esimerkein huolestuttavasta trendistä amerikkalaisessa elämässä. Mutta vielä enemmän se kertoo asennevammaisuudesta ja hölmöydestä, joka leimaa muiden länsimaiden suhtautumista Yhdysvaltoihin ja sen asukkaihin.
Juttu tuo jälleen esiin republikaanien tieteenvastaiset asenteet. Se mätkii niitä tutussa greatest hits -hengessä. Analyyttisessä osiossaan kirjoittaja mainitsee Richard Hofstadterin erinomaisen teoksen Anti-Intellectualism in American Life (1963). Hofstadter analysoi, kuinka epä-älyllisyys edusti amerikkalaisen demokratian vääristymää: koska me olemme tasa-arvoisia ja demokraattisia, se tarkoittaa, ettei asiantuntijakaan tiedä mistään minua enempää.
Tämä on täysin totta. Republikaanien tieteenvastaisuus on nykyisellään melko hälyttävää. Amerikkalaiset, muutkin kuin republikaanit, ovat myös hanakoita kyseenalaistamaan asiantuntijat ja muut auktoriteetit. Luvattoman monet sekoittavat faktat ja mielipiteet ja argumentoivat täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella.
Mutta miten poikkeuksellisen amerikkalainen tämä ilmiö itse asiassa on?
Miten syvää kunnioitusta Persniemen Esson peräpöydän isäntämiehet tuntevat suomalaisten politiikkojen, yritysjohtajien, professoreiden ja muiden kravattikaulojen viisautta kohtaan? Moniko tuhahtaa oppineiden jupinoille toteamalla, kuinka nämä vätykset oppisivat jotain oikeasta maailmasta traktorin nupissa?
Eiköhän epä-älyllisyys ole ihan globaali – tai ainakin länsimaille valitettavan tavallinen – ilmiö.
Sivistysvaltio Saksa äänesti 1930-luvulla valtaan puolueen, joka karkotti tiedemiehet ja taiteilijat, poltti kirjoja ja lopulta jopa ihmisiä. Sama saatanallinen hulluus villitsi miljoonat eurooppalaiset Saksan ulkopuolellakin.
Hölmöyttä ja pahuutta löytyy muualtakin, ihan nykypäivänäkin.
Niin kauan kuin ranskalaiset antavat 25 prosenttia äänistää Le Penin puolueelle, heillä ei ole varaa nauraa amerikkalaiselle politiikalle.
Jos muun muassa Dostojevskin, Tolstoin ja Puškinin synnyttänyt kansakunta kannattaa paidatta esiintyvää, imperiumin paluusta unelmoivaa presidenttiä, heidän kannattaa olla ihan hiljaa amerikkalaisista.
Ja niin kauan kuin alkoholin pöhöttämät, todellisuuden kanssa hatarassa liitossa elävät ”viihdyttäjät” ovat koko Suomen kansan tuntemia hahmoja, amerikkalaisten kutsuminen junteiksi kuulostaa hieman hataralta.
Jos amerikkalaiset ovat jossain poikkeuksellisia, niin se on heidän kykynsä poikkeuksellisen vahvaan itsekriittisyyteen. Eurooppalainenkin tieto amerikkalaisten väitetystä tyhmyydestä yleensä perustuu amerikkalaisiin tutkimuksiin, lehtijuttuihin tai muihin lähteisiin.
Jos joku suomalainen kritisoisi omaa maataan yhtä rajuin sanoin kuin monet amerikkalaiset taiteilijat, yhteiskuntafilosofit tai muut kommentoijat, hänet julistettaisiin nopeasti marginaaliseksi, naurettavaksi hahmoksi. Amerikkalaiset puolestaan tekivät hittibiisin kriittisestä kappaleesta, jonka kertosäkeessä Rufus Wainwright lauloi olevansa niin kyllästynyt Amerikkaan.
Yhdysvallat on adoptoinut tuhansia äänekkäitä Yhdysvaltain kriitikkoja. Anekdoottina mainittakoon chileläinen, Salvador Allenden hallinnossa palvellut akateemikko Ariel Dorfman, joka kirjoitti suomeksikin käännetyn marxilaisen teoksen Kuinka Aku Ankkaa luetaan, jossa Aku leimattiin amerikkalaisen imperialismin kätyriksi. Dorfman on nykyään Duken upporikkaan kapitalistiperheen mesenoiman Duke Universityn professori. Toinen esimerkki olkoon vaikkapa entinen The Smith -vokalisti Morrissey, joka nykyisin voivottelee Amerikan kamaluutta Los Angelesin kotinsa uima-altaan reunalla.
Yhdysvaltoja voi – ja pitää – kritisoida, ankarastikin. Mutta vaistonvarainen antiamerikkalaisuus on refleksinomaisena reaktiona typerä ja faktojen vastainen sekä paradoksaalisesti erittäin amerikkalainen ilmiö. Ison maan vakavat virheet (muun muassa Vietnam ja Irak) saavat aikaan paljon vahinkoa. Mutta harvassa paikassa planeetallamme sen virheliikkeet saavat yhtä paljon huomiota kuin itse Amerikassa.
Amerikkalainen Amerikka-kritiikki kääntyy sujuvasti eurooppalaisille kielille ja toistuu Pariisissa, Berliinissä, Helsingissä ja muissa wanhan mantereen kaupungeissa valitettavan usein vahvistettuna uskomuksella, että amerikkalaiset ovat liian typeriä tiedostamaan omien toimiensa seuraamuksia.
Kehottaisin kriitikkoja joskus vilkaisemaan peiliin. Omastakin silmästä saattaa löytyä melkoinen puukappale.
Soundtrack: Rufus Wainwright, Going to a Town