Viimeinen presidentti laatuaan: Jimmy Carter herätti ihailua molempien puolueiden kannattajissa

Useimpiin amerikkalaisiin on juurtunut kielteinen mielikuva Jimmy Carterin presidenttikaudesta. He ihailevat ex-presidentin kristillistä etiikkaa, selkeää moraalista kompassia ja väsymätöntä omistautumista lähimmäisilleen, mutta hänen presidenttikauteensa liittyy mielikuvia 1970-luvun henkisestä ja taloudellisesta alamäestä.

Itse asiassa Carterin yksi kausi Valkoisessa talossa muokkasi Yhdysvaltoja perusteellisesti – ja parempaan suuntaan. Carterin harmiksi hänestä tuli presidentti liki huonoimpaan mahdolliseen aikaan.

Jimmy Carter kuoli 29. joulukuuta 2024. Hän oli satavuotias.

Amerikkalaisten mielikuvat 1970-luvusta ovat valtaosin negatiivisia, ja Carterin presidenttikausi on ryvettynyt muun vuosikymmenen mukana.

Iranin panttivankijupakka sekä maan vallankumoukseen liittyvä öljykriisi, korkea inflaatio ja korkotaso, Watergate, hävitty Vietnamin sota sekä 1960-luvun idealismin rapautuminen 1970-luvun hedonistiseksi disco-kulttuuriksi ajoivat kansakunnan henkiseen krapulaan.

Carter yritti muokata yhdysvaltalaisten mielialaa ja arvomaailmaa, mutta hänen kristillinen moralisminsa ei inspiroinut kansalaisia. Materialismin kritiikki ja vetoomukset kansallisen yhtenäisyyden puolesta eivät sytyttäneet kansakuntaa, joka oli vasta opettelemassa eloa uudessa, integroituneessa ja liberaalissa yhteiskunnassa.

Carterin linja oli asiallinen ja hän käsitteli kansalaisia aikuisina. Se maksoi hänelle toisen kauden. Epäonnistunut yritys vapauttaa panttivangit Iranista oli lopullinen niitti, ja Carter kärsi tappion vuoden 1980 vaaleissa.

Carterin epäonnistumiset olivat näkyviä, mutta pinnan alla hänen presidenttikautensa oli merkityksellinen ja menestyksekäs. Harva presidentti on saanut kahdessa kaudessa aikaan niin paljon kuin Carter yhdessä.

Talouspolitiikassa Carter kuunteli konservatiivisia demokraatteja ja maltillisia republikaaneja. Hän pakotti ay-liikkeen myönnytyksiin, jotka edesauttoivat Chrysler-autovalmistajaa pysymään hengissä ja pitivät sen autot kilpailukykyisinä.

Carter purki säännöstelyä, mikä piristi amerikkalaista taloutta. Lisääntynyt kilpailu telekommunikaatiossa, rautateillä ja erityisesti lentomatkustamisessa laski kuluttajahintoja. Kymmenet miljoonat amerikkalaiset saavat kiittää Carteria halvoista lennoista.

Uudistukset eivät olleet helppoja tai poliittisesti suosittuja. Carter peri vakavan inflaatio-ongelman edeltäjiltään. Hän nimitti inflaatiohaukka Paul Volckerin keskuspankin johtoon. Korkeat korot eivät olleet kodinostajien tai liike-elämän mieleen, mutta lopulta ne tehosivat – joskin Carterin uran kannalta liian myöhään.

Yhdysvallat ei Carterin presidenttikaudella osallistunut yhteenkään sotaan. Laivastoakatemiasta valmistunut sukellusveneupseeri ei silti ollut naiivi idealisti. Hän reagoi Neuvostoliiton kasvavaan sotilasvoimaan ajamalla tuntuvia lisäyksiä Yhdysvaltojen puolustusbudjettiin.

Valmiit lokerot ovat hyödyttömiä Carteria arvioitaessa. Talouspolitiikassa hän ponnisti vanhasta etelän maltillisten tai jopa konservatiivisten demokraattien koulukunnasta, mutta samanaikaisesti hän kritisoi materialismia sekä rahaan keskittyvää maailmankuvaa.

Kansalaisoikeuskysymyksissä Carter oli vankka rotujen ja sukupuolten välisen tasa-arvon puolustaja. Hän nimitti afroamerikkalaisia ja naisia hallintonsa korkeisiin virkoihin aikakaudella, jolloin se ei ollut vielä tavallista.

Carter tunnetusti kaveerasi rockmuusikkojen sekä gonzo-journalisti Hunter S. Thompsonin kanssa, mutta vahva kristillinen usko oli hänen elämänsä keskeinen tukipilari. Samalla hän oli kiistattoman älykäs ja tarvittaessa kovapintainen poliitikko.

Ex-presidentistä tuli lopulta koko kansakunnan isoisä, sekulaari pyhimys ja eräs harvoista politiikoista, joka herätti ihailua molempien puolueiden kannattajien parissa. Sellaisena hän oli, toistaiseksi, laatuaan viimeinen.

Soundtrack: Aretha Franklin, Precious Lord, Take My Hand