Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Viha: politiikan polttoaine

Marko Maunula
Blogit Americana 20.5.2010 20:45

Poliittinen keskipakoisvoima on viime vuonna puskenut amerikkalaista politiikkaa ääripäihin. Tiistain vaalit olivat jälleen todistekappale politiikan polarisaatiosta: Amerikkalainen politiikka on palaamassa juurilleen.

Sitten 1990-luvun, amerikkalainen politiikka on polarisoitunut sekä muuttunut aikaisempaa rumemmaksi taisteluksi. Kompromissihakuinen politiikka on romanttinen muisto, jonka edustajat ovat hiljalleen siirtyneet sinne missä on ikuiset yleiskokoukset.

Kehitys on paluuta normaaliin. Toisen maailmansodan jälkeinen konsensuksen aikakausi oli poikkeuksellinen periodi Yhdysvaltain historiassa. Kylmä sota yhdisti vasemmiston ja oikeiston rakentamaan maata keynesiläisen tasajako-ajattelun pohjalle. Kylmän sodan päätyttyä tarve osoittaa yhtenäisyyttä on hiipunut.

Konsensus-periaate eli vielä 1980-luvulla, Ronald Reaganin valtakaudella. Edes presidentti Reagan ei vaatinut koko hyvinvointivaltion perustusten täydellistä murskaamista. Käytännön politiikassa hän osoittautui kompromissihakuiseksi mieheksi, joka teki tehokasta yhteistyötä legendaarisen demokraattisen puhemies Tip O’Neillin kanssa.

Reagan ja O’Neill olivat Toisen maailmansodan sekä kommunismin vastaisen kamppailun muokkaamia yhtenäisen Amerikan puhemiehiä, joiden elämän määrittelevä voima oli yhteisö, perheestä kirkkoon sekä kotimaahan. Konservatiivinen Reagan ja liberaali O’Neill ymmärsivät toisiaan ja jakoivat vision yhtenäisyydestä ja kompromissista.

Heidän seuraajansa ovat 1960-80 lukujen hedonistisen individualismin kasvatteja, jotka suhtautuvat elämään yksilöllisenä projektina. He edustavat valtaosin suuria ikäluokkia, joka kasvoi narsistisen vaurauden sekä eskapistisen lähiökulttuurin keskellä.

Vasemmistolaiset ikäluokan politiikot edustavat usein identiteettipolitiikan ja arvoliberalismin leimaamaa New Left -liikettä. Heille politiikka on taistelua hyvän ja pahan, älykkäiden liberaalien sekä oikeistolaisten idioottien välillä. Liberaalit edustavat heille oikeutta ja totuutta, modernismia ja tasa-arvoisuutta. Heidän omahyväinen varmuutensa oman ajatusmaailman erinomaisuudesta on sulkenut heidät älylliseen tyhjiöön, jonne vääränlaiset ajatukset ja ihmiset eivät yksinkertaisesti mahdu.

Oikeistolaiset saman ikäluokan politiikot ovat nostaneet individualistisen materialismin hyveeksi. He kasvoivat valtion takaamien asuntolainojen maksamissa omakotitaloissa, kävivät yleisiä kouluja, ottivat valtion takaamaa opintolainaa maksamaan opiskelut valtionyliopistoissa, ja uskovat, että kaikki heidän saavutuksensa johtuvat ainoastaan heistä itsestään. He saarnaavat oma-aloitteellisuutta sekä haluavat eliminoida valtion ohjelmat joista he eivät enää itse hyödy. He vihaavat liberaaleja, sillä liberaalit haluavat viedä heiltä heidän kovan työnsä hedelmät ja antaa ne laiskoille sosiaalipummeille.

Molemmat osapuolet suhtautuvat vastapuoleen sekoituksella vihaa ja halveksuntaa. He eivät pidä toisistaan poliittisesti, sekä harvoin pitävät toisistaan edes ihmisinä. Politiikka on heille raakaa kamppailua jossa on vain voittajia ja häviäjiä ja sääli on sairautta.

Tämä on lähempänä historiallista normaalia kuin sodan jälkeinen konseksuksen aikakausi.

Historiallisesti amerikkalaiset ovat olleet poliittisesti katkeran jakautunut kansakunta. Vuoden 1800 presidentinvaalit olivat ehkä rumimmat vaalit maan historiassa. John Adamsin ja Thomas Jeffersonin kannattajat heittivät mutaa niin rajusti, että tämän päivän politiikotkin olisivat ihmeissään.

Vuoden 1860 presidentinvaalit sekä Abraham Lincolnin vaalivoitto olivat olki, joka rikkoi kamelin selän. Lincolnin voitosta suuttunut Etelä irtosi liittovaltiosta, ja kuusi kuukautta myöhemmin amerikkalaiset tuijottivat toisiaan kiväärin tähtäimen läpi. 1800-1900 lukujen taitteessa vaalikaudet Etelässä merkitsivät kasvavia lynkkauslukuja sekä rotumellakoiden leimahtamista.

Median syyttäminen jakautuneisuudesta on kuin peilin haukkumista. Amerikkalainen politiikka on palannut juurilleen. Poliittinen maltillisuus saattaa tulla takaisin muotiin, mutta kompromissihakuinen konsensuspolitiikka ei palaa lähivuosina.

Soundtrack: Tool, Schism.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Yksi mielenkiintoinen piirre amerikkalaisessa politiikassa mielestäni muuten on, että sosialisti ja liberaali tarkoittavat siellä lähes samaa asiaa (tai ainakin näin olen ymmärtänyt). Euroopassahan näitä sanoja ei yleensä sekoiteta keskenään ja monissa Euroopan maissa on myös erikseen liberaalipuolueet jotka lasketaan yleensä oikeistopuolueiden joukkoon…

Näitä luetaan juuri nyt