Versaillesin rauhansopimus täyttää sata vuotta: oliko sopimus Saksalle liian kova – vai sittenkin liian lempeä?
Mitä Ranskan ja muiden länsiliittolaisten olisi pitänyt tehdä Versaillesissa: halata Saksaa ja unohtaa koko sota?
Perjantaina 28. kesäkuuta vietetään ensimmäisen maailmansodan päättäneen Versaillesin rauhansopimuksen allekirjoituksen 100. vuosipäivää.
Kertomus Versaillesin rauhansopimuksesta toisen maailmansodan hitaasti itävänä siemenenä on tuttu ja paikoitellen vakuuttava. Tämän näkemyksen mukaan Saksan nöyryytys johti kasvavaan revanssimentaliteettiin, jonka seurauyksena maa oli parissa vuosikymmenessä valmis uuteen sotaan.
Jälkiviisaus on luonnollisesti liki erehtymättömän viisauden lähde. Eräiden historioitsijoiden hinku keventää saksalaisten syntitaakkaa ja selittää liki kaikki Versaillesin kautta tuntuu kuitenkin hieman turhan yksinkertaistavalta.
Saksa aloitti ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla hyökkäämällä Schlieffen-suunnitelman mukaisesti Belgian kautta Ranskaan. Strategiaan kuului muun muassa belgialaisen siviiliväestön terrorisointi.
Sota länsirintamalla käytiin valtaosin Ranskan maaperällä. Taistelut raunioittivat kymmeniä kyliä ja kaupunkeja. Saksa myös tuhosi tai varasti ranskalaisten tehtaita ja kaivoksia miehittämillään alueilla. Ranskan itsepuolustus maksoi maalle valtavat määrät verta ja rahaa.
Puolustautuessaan Saksan hyökkäystä vastaan Ranska menetti sodan aikana liki 1,4 miljoonaa henkeä kaatuneina. Noin neljännes maan 18-30 vuotiasta miehistä kuoli. Ranskalaisia siviilejä kuoli yli 300 000.
Iso-Britannia menetti sodassa noin miljoona kaatunutta ja Belgia noin 130 000, josta yli puolet siviilejä. Amerikkalaisia kaatui muutamassa kuukaudessa noin 117 000.
Sodan päättänyt rauhansopimus oli luonnollisesti vajavainen, mutta mitä Ranskan ja muiden länsiliittolaisten olisi pitänyt tehdä Versaillesissa? Halata Saksaa ja unohtaa koko sota? Käsitellä sotarikoksiin syyllistynyttä hyökkääjää silkkihansikkain? Tämä olisi ollut myös sisäpoliittisesti mahdotonta Ranskalle ja Iso-Britannialle.
Saksalainen historioitsija Fritz Fischer julkaisi vuonna 1961 kirjan Griff nach der Weltmacht: Die Kriegzielpolitik des kaiserlichen Deutschland 1914–1918. Teoksessa Fischer argumentoi, että saksalainen eliitti oli halunnut sotaa jo vuosisadan alusta saakka.
Fischer osoitti Saksan tavoitteiden vuosina 1914-1918 olleen pitkälti samat kuin toisessa maailmansodassa. Aggressiivinen laajentumishalu ja pyrkimys luoda Saksan dominoima Mitteleuropa ohjasivat Saksan politiikkaa molemmissa sodissa.
Kiivaasta vastustuksesta huolimatta Fischerin teesi on kestänyt haastajansa melko hyvin. Hän sälytti syyn sodasta pitkälti Saksan vastuulle ja osoitti Saksan laajentumispolitiikan olevan vanhempaa perua kuin natsit.
Versaillesin rauhansopimus kärsi vakavista valuvirheistä. Yhdysvaltojen delegaatiota johtaneen presidentti Woodrow Wilsonin kompromissiton idealismi nakersi sopimuksen arvovaltaa, kun Yhdysvaltain kongressi ei lopulta ratifioinut sitä eikä maa liittynyt Kansainliittoon.
On myös aiheellista kysyä, olivatko länsiliittoutuman kaikki vaatimukset loppupeleissä järkeviä. Voittajavaltiot pyrkivät itsekkäästi maksimoimaan kansalliset etunsa.
Tästä huolimatta toisen maailmansodan liika selittäminen pelkällä Versaillesin rauhansopimuksella vaikuttaa hieman liian yksinkertaiselta.
Entäs jos esimmäisen maailmansodan jälkeistä Saksaa verrataan toisen maailmansodan jälkeiseen.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan sotilasjohto pystyi myymään selkäänpuukotus-valettaan. Sen mukaan sota olisi ollut voitettavissa, mutta sosialistit kotirintamalla pettivät maansa. Tämän tarinan kaltaiset ekspansionistiset ja yltiönationalistiset elementit nakersivat Weimarin tasavallan demokratiaa, samalla kun kommunistit tekivät samaa politiikan vasemmalla laidalla.
Toisen maailmansodan jälkeen Saksa sen sijaan sitoutui rauhaan ja eurooppalaiseen yhteistyöhön ja on tehnyt avointa tiliä historiansa kipukohtien kanssa. Voidaankin provokatiivisesti kysyä, olisiko ollut parempi, jos länsiliittoutuneet olisivat jatkaneet sotaa Saksan ehdottomaan antautumiseen saakka myös vuonna 1918?
Ensimmäinen maailmansota ei ratkaissut mitään, mutta taistelu ei ollut myöskään turha. Demokratioilla oli oikeus ja velvollisuus puolustaa itseään saksalaista aggressiota vastaan. Valitettavasti sodan päättanyt rauhansopimus ei tuonut kunnollista päätöstä sodan varsinaisille syille.
Oliko Versailles liian ankara Saksalle – vai päinvastoin?
Soundtrack: Son Volt, Drown.