Venetsia opettaa – Mutta mikä on läntisen demokratian tulevaisuus?
Oligarkkien johtama Venetsia kykeni luomaan vaurautta ja vakautta yli vuosituhannen ajan.
Uskon vanhaan Winston Churchillin suuhun laitettuun viisaukseen: ”Itse asiassa, on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja.”
Viime viikon työmatka Italiaan pakotti ajattelemaan Venetsian ihmettä. Miten oligarkkien johtama Venetsian tasavalta kykeni luomaan vaurautta ja vakautta yli vuosituhannen ajan? Miksi La Serenissima Repubblica di Venezia ei vajonnut tyranniaan ja poliittiseen kaaokseen tai sukujen tappeluun vallasta kuten vaikkapa Milano, Lucca ja Firenze?
Vierailu Dogen palatsissa osoittaa Venetsian poliittisen ajattelun omaleimaisuuden ja sen vankan uskon republikaaniseen (huom: ei demokraattiseen) hallintomuotoon.
Doge oli kaupunkia hallitsevien rikkaiden sukujen keskuudestaan valitsema elinikäinen presidentti, joka joutui jakamaan vallan senaatin ja muiden hallinnollisten ryhmittymien kanssa.
Palatsin seiniä koristavissa, historiallisia tapahtumia kuvaavissa maalauksissa doge ei ole juuri koskaan keskellä, vaan hänet esitetään polvistumassa Venetsian symbolin, leijonan, edessä tai muuten osoittamassa nöyryyttä valtakunnan instituutioille. Tämä on poikkeuksellista verrattuna muiden aikakauden valtakuntien hallitsijoiden muotokuviin.
Vaikka Venetsia oli vauraiden sukujen hallitsema oligarkia, he eivät käyttäneet aristokraattisia arvonimiä. Hallitsevien sukujen miehillä oli velvollisuus osallistua valtion pyörittämiseen. Rikastuneet kansalaiset voivat ostaa jäsenyyden oligarkiassa.
Tavallisilla kansalaisilla ei ollut äänioikeutta, mutta senaatilla oli velvollisuus harkita kaikkia kansalaisten kirjoittamia aloitteita. Voimakkaat killat edustivat eri käsityöläisryhmien etuja, jotka senaatin oli otettava huomioon yhteiskuntarauhan nimissä.
Venetsia pysyi itsenäisenä ja vauraana vuoteen 1797 asti.
Vakaus perustui sotilaalliseen ja taloudelliseen valtaan. Venetsian arsenale oli aikakautensa ihme. 1100-luvun alusta saakka operoinut laivanrakennuskompleksi työllisti huipussaan 16000 venetsialaista, jotka kykenivät rakentamaan kauppa-aluksen päivässä ja ison sotakaleerin viikossa.
Keskiajan loppupuolella ja renesanssin aikana Venetsiasta kehittyi vuosisadoiksi merkittävä peluri itäisellä Välimerellä. Sen laivaston voima, kyvykäs johto ja halu tehdä kauppaa myös ei-kristittyjen valtioiden kanssa tekivät Venetsiasta vuosisatojen ajaksi erään maailman rikkaimmista kaupungeista.
Kristoffer Kolumbusin vierailu Amerikassa vuonna 1492 sekä Vasco da Gaman löytämä merireitti Intiaan (1497–1499) olivat vakavia iskuja Venetsialle.
Kauppareittien painopisteen siirtyessä Välimereltä Atlantille ja Tyynelle valtamerelle nostivat Espanjan ja Portugalin painoarvoa. Ottomaanien kasvava valta Itä-Välimerellä kutisti venetsialaisten merentakaisia alueita.
Silti Venetsia pysyi itsenäisenä ja vauraana aina vuoteen 1797 saakka, kunnes Napoleon antoi kuoloniskun Venetsian tasavallalle. Tasavalta eli kaikkiaan 1 100 vuotta.
Nyt kun puhe demokratian kriisistä kaikuu kautta läntisten demokratioiden, on kiinnostavaa pohtia, mitä me voisimme oppia venetsialaisilta,
Totta kai uskon, että meidän moderni demokratiamme on parempi hallitusmuoto kuin venetsialainen oligarkia, mutta mikä teki venetsialaisesta republikanismista niin pitkäikäisen ja poliittisesti rauhallisen?
Modernit ja historiallisesti lyhytikäiset demokratiat ovat toistuvasti romahtaneet diktatuureihin tai sisällissotiin, kuten vaikkapa Saksan, Espanjan, Yhdysvaltojen ja Suomen esimerkit osoittavat. Nyt Vladimir Putinin Venäjä on tehokkaasti tukenut kansallismielisiä impulsseja ympäri läntistä maailmaa käyttäen muiden maiden demokrattisia instituutioita ajaakseen Venäjän omia nationalistis-imperialistisia intressejä.
Vastaukset läntisen maailman kriisin syistä ovat vielä hakusessa, mutta nyt on suurten kysymysten aika. Ehkä Venetsian esimerki voisi auttaa meitä keksimään pari hyvää kysymystä.
Soundtrack: Antonio Vivaldi, Talvi