Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Vauras keskiluokka on uusi aristokratia – Onko se tuhoamassa amerikkalaista unelmaa?

Kansasta 9,9 prosenttia uskoo rakentavansa siltoja jakolinjojen yli, mutta se lähinnä valehtelee itselleen.
Blogit Americana 8.6.2018 15:24
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Kaksi mielenkiintoista tuoretta kirjoitusta kehoittavat keskiluokkaa katsomaan peiliin.

Näennäisesti suvaitsevainen, meritokraattinen, demokraattinen ja tiedostava yhteiskuntaluokka on kirjoittajien mukaan rapauttamassa amerikkalaista sosioekonomista liikkuvuutta ja rikkomassa amerikkalaisen yhteiskunnan koheesion.

Matthew Stewart kirjoitti The Atlanticissa mittavan ja kriittisen artikkelin 9,9 prosentin aristokratiasta.

Hänen mukaansa keskittyminen superrikkaiden rooliin amerikkalaisen yhteiskunnan taloudellisessa epätasapainossa ja kansakunnan jakaantumisessa on harhaanjohtavaa.

Rikkain 0,1 prosenttia amerikkalaisista, eli noin 160 000 perhettä, omistaa saman verran vaurautta kuin 90 prosenttia köyhimmistä amerikkalaisista yhteensä. Superrikkaiden luokka on usein poliittisen keskustelun syntisäkki, amerikkalaisen tasa-arvon rapautumisen symboli.

Stewart kehoittaa meitä katsomaan tarkemmin jäljellejäävää 9,9 prosenttia amerikkalaisista. Tämä ryhmä on hänen mukaansa isossa vastuussa amerikkalaisen yhteiskunnan sosioekonomisista ongelmista.

 

Amerikkalaisen yhteiskunnan hidastunut taloudellinen liikkuvuus on tosiasia. Yhteiskunta on myös kulturaalisesti jakautunut urbaaniin, koulutettuun keskiluokkaan ja maaseudun sekä työväenluokkaisten lähiöiden duunareihin.

Ryhmittymät eivät juurikaan keskustele. Kulturaaliset ja taloudelliset jakolinjat ovat syvät sekä leveät. Stewartin 9,9 prosenttia uskoo edustavansa meritokratiaa ja rakentavansa siltoja jakolinjojen yli, mutta se lähinnä valehtelee itselleen.

Uusi aristokratia laittaa lapsensa parhaisiin yleisiin tai yksityisiin kouluihin, joista eteneminen huippuluokan yliopistoihin on huomattavasti helpompaa. Se myös on luonut itselleen hyvä veli -verkoston, jossa ystävyyssuhteet ja yhteiskuntaluokan sanaton solidaarisuus palvelee ryhmän etuja.

Indikaattorit osoittavat 9,9 prosentin olevan paitsi vauraampia ja paremmin koulutettuja, mutta terveempiä, onnellisempia, elävän paremmissa parisuhteissa ja tyytyväisempiä työhönsä.

Ryhmittymä hyväksyy uusia jäseniä, ja se juhlii riveihinsä nousevia afroamerikkalaisia, muita vähemmistöjä, ja kovalla työllä edistyneitä köyhien kotien kasvatteja, mutta nämä ovat silti poikkeuksia.

Keskustelemme lastemme akateemisesta menestyksestä, lomamatkoista eksoottisiin paikkoihin, hyvistä viineistä ja tuoreista kirjoista ja elokuvista.

Stewartin väitteet on helppo allekirjoittaa. Näen sen vaikutukset omassa elämänpiirissäni päivittäin.

En kuulu taloudellisesti 9,9 prosenttiin, mutta kulturaalisesti olen sen jäsen.

Amerikkalainen ystäväpiirimme on poliittisesti, etnisesti, seksuaalisesti ja uskonnollisesti kirjava, mutta suhteeton osa meistä on korkeasti koulutettuja ja meritokratian nimiin vannovia individualisteja.

Me tapaamme toisiamme kivoissa ravintoloissa tai toistemme kotona, keskustellen lastemme akateemisesta menestyksestä, lomamatkoista eksoottisiin paikkoihin, hyvistä viineistä ja tuoreista kirjoista ja elokuvista.

Poliittisesta suuntautumisesta riippumatta me uskomme olevamme esimerkkejä meritokratian, terävien hoksottimien ja kovan työn synnyttämästä menestyksestä. Kaveripiirimme republikaanit ja demokraatit molemmat myöntävät taloudellisen liikkuvuuden ongelmat, mutta emme useinkaan ole kiinnostuneet ratkaisuista kuin illallispöytien teoreettisella tasolla.

Meidän enemmistömme kasvoi turvallisissa keskiluokkaisissa perheissä, ja useimmat ovat kyenneet antamaan lapsilleen saman kasvuympäristön. Me haluamme antaa kaikille amerikkalaisille mahdollisuuden samaan, mutta emme ole valmiita tekemään sen puolesta juurikaan muuta kuin äänestämään tai antamaan satunnaisia lahjoituksia vähävaraisille.

 

Me olemme valtaosin hyviä ihmisiä, hyvien arvojen kera. Mutta me olemme sisäistäneet modernin länsimaisen individualismin niin voimakkaasti, ettemme aina näe sen yhteiskunnallisesti rapauttavaa vaikutusta.

David Brooks kirjoittaa aiheesta New York Timesissa otsikolla ”The Strange Failure of the Educated Elite”.

Koulutetut eliitit eivät ole kyenneet ohjaamaan yhteiskuntaa aina ja kaikkialla parempaan suuntaan. Vaikka naisten, rodullisten ja seksuaalisten vähemmistöjen, ympäristötietoisuuden ja monen muun hyvän asian suhteen edistys on kiistatonta, yhteiskuntasopimuksen perusteet ovat murenemassa, poliittinen järjestelmä konttaa kohti halvausta, ja monet yhteisöjä koossapitävistä instituutioista ovat menettäneet merkityksensä.

Pohjimmiltaan kyse on liioitellusta uskosta älykkyyteen ja individualismiin, yhteiskunnallisten instituutioiden kustannuksella. Seurakunnat, hyväntekeväisyysjärjestöt, naapurustojärjestöt, ja poliittiset puolueet ovat hävinneet atomistiselle individualismille – niin oikealla kuin vasemmallakin.

Molemmat kirjoittajat esittävät vakavan ja tärkeän haasteen meritokraattiselle ja hyviin asioihin uskovalle keskiluokalle. Meidän, itseensä ja elämäänsa tyytyväisen ryhmittymän, on syytä katsoa peiliin. Muuten me katsomme metaforisen vallankumouksen alkua plasma-televisioistamme, hyvän seurustelu-illallisen päätteeksi.

 

Soundtrack: Bruce Springsteen, Darkness on the Edge of Town.