Vasemmiston antisemitismi = oikeiston rasismi
Eräs juutalaisista kavereistani harkitsee lomamatkaa Pohjoismaihin. Hän kyseli suosituksia nähtävyyksistä ja kokemuksista. Viimeinen kysymys oli: ”Entä antisemitismi?” Uutiset Ruotsin kasvavasta juutalaisvihasta huolestuttivat.
Kysymykset eurooppalaisesta antisemitismistä tapasivat yllättää minut vielä reilu vuosikymmen sitten. Eihän meillä sellaista enää ole? Miten kaveri voi olla noin paranoidi?
Ajan ja etäisyyden myötä asenteeni ovat muuttuneet. Enää en pelkästään tunnusta eurooppalaisen antisemitismin olemassaoloa, mutta pidän sitä melko vakavana ongelmana. Antisemitismi ei rajoitu myöskään marginaalisiin kellarifasisteihin tai Lähi-idästä saapuneisiin siirtolaisiin. Se elää valitettavan vahvana myös eurooppalaisen vasemmiston parissa.
Monen eurooppalaisen (laita)vasemmistolaisen asenne antisemitismiin muistuttaa hätkähdyttävän paljon amerikkalaisen (laita)oikeiston suhtautumista afroamerikkalaisiin.
Amerikkalainen oikeisto on viime vuosikymmenet ajanut politiikkaa, joka on johdonmukaisesti toiminut afroamerikkalaisten etuja vastaan. Köyhimpiä amerikkalaisia koetelleet sosiaaliturvan leikkaukset ovat osuneet vahvasti afroamerikkalaisiin. Rodullisia vähemmistöjä opiskelu- ja työpaikkojen saannissa suosinut affirmative action –käytäntö on hiipunut. Kaupunkien kaavoitukset, koulujen rahoitukset ja lukuisat muut oikeistoa elävöittäneet ajatukset ovat suhteettomasti vahingoittaneet afroamerikkalaisia naapurustoja.
Samanaikaisesti moderni republikaani on raivoissaan, jos joku edes kehtaa epäillä hänen motiivejaan rasistisiksi. Hänen ideologiansa ei perustu rotuun! Se, että hänen ajamansa politiikka sattuu vahingoittamaan afroamerikkalaisia, on puhdas yhteensattuma.
Amerikkalainen oikeistolainen nostaa itsekriittiset, omiaan ruoskivat afroamerikkalaiset (Thomas Sowell, Herman Cain, Allen West) jalustalle ja kertoo ihailullaan, ettei hän voi olla rasisti, sillä hän äänesti Cainia esivaaleissa.
Julkisesti republikaani saattaa ihmetellä, mikseivät afroamerikkalaiset ymmärrä, että hänen ajamansa tough love -linja itse asiassa auttaa heitä. Tosin muutaman tuopin jälkeen hän saattaa valittaa mustien laiskuudesta ja haluttomuudesta sosiaaliseen etenemiseen.
Moderni eurooppalainen vasemmisto on puolestaan tehnyt Israelista yhden viime vuosikymmenten keskeisistä pakkomielteistään.
Kaikista maailman epäkohdista Lähi-idän ainoa demokratia sytyttää modernin (laita)vasemmiston taapertajassa suhteettoman voimakkaita tuntemuksia. Syyrian katastrofi jää kakkoseksi, kun Gazaan pitää lähteä viemään jalkapalloja. Iranin toimeenpanemat, tusinakaupalla jaetut kuolemantuomiot eivät kiinnosta läheskään yhtä paljon kuin Israelin poliisin ylilyönnit heidän taltuttaessaan palestiinalaisten mielenosoitusta. Etelä-Sudanin tilanne on kamala, mutta ensin pitää lukea juttu Israelin siirtokunnista.
Samanaikaisesti vasemmistolainen aktivisti on raivoissaan, jos joku kehtaa epäillä hänen motiivejaan antisemitismin sävyttämiksi. Ei ole hänen vikansa, että Israel on niin kamala!
Aktivisti myös nyökyttelee Tony Kushnerille ja Noam Chomskylle. Hän ei tietenkään voi olla antisemiitti, sillä hän arvostaa monia juutalaisia kirjailijoita ja muita ajattelijoita. Muutaman tuopin jälkeen hän tosin saattaa ihmetellä, voisiko juutalaisissa olla itsessään jotain syytä vainoihinsa. Heidän menestyksessään on jotain outoa ja hieman häiritsevää.
Tässäkin asiassa malkan näkeminen toisen silmässä on luvattoman helppoa, mutta omien motiivien ja ennakkoluulojen rohkea ja avoin arviointi on valtavan vaikeaa. Suosittelen lämpimästi muiden syntien unohtamista hetkeksi ja sen korvaamista ankaralla peiliin tuijottamisella: olenko rasisti, antisemiitti, seksisti, homofobi? Jos, niin pitäisikö minun tehdä sille jotain? Olenko johdonmukainen ja eettisesti sekä loogisesti puhtailla papereilla pelissä?
Suosittelen tätä peilisessiota erityisesti hyvien asioiden puolustajille.
Soundtrack: The Adverts, One Chord Wonders.