Varo mitä toivot: Yhdysvaltojen ”avioero” olisi katastrofi punaiselle Amerikalle
Republikaani Marjorie Taylor Greene ehdottaa Yhdysvalloille avioeroa.
”Meidän on erotettava punaiset ja siniset osavaltiot ja kutistettava liittovaltiota,” Greene twiittasi. Hän syytti demokraatteja woke-kulttuurin tuputtamisesta sekä maanpetoksellisesta politiikasta, jossa hylätään Yhdysvaltojen kansalliset edut.
Idea on tietenkin absurdi, mutta Greene satsasi siihen voimakkaasti koko helmikuun lopun. Slogan sai runsaasti käyttöä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa. Greene ei ole täsmentänyt, miten ero toteutettaisiin tai kumpaan lokeroon hänen kotiosavaltionsa Georgia sopisi. Georgia äänesti Joe Bidenia, ja sitä johtaa kaksi demokraattisenaattoria ja republikaanikuvernööri.
Sovellettuna Greenen idea voisi hyvinkin toimia. Mutta sen seuraukset tuskin miellyttäisivät hänen tukijoitaan.
Eräs amerikkalaisen politiikan oudoimpia dilemmoja on se tosiseikka, että demokraattien kontrolloimat osavaltiot ovat pääsääntöisesti vauraampia kuin republikaaniset, mutta samalla myös innokkaampia jakamaan omaa vaurauttaan. Liberaalit New York, Kalifornia, Massachusetts ja kumppanit ovat liittovaltion nettomaksajia, kun taas kirkkaanpunaiset Alabama ja Mississippi nauttivat mittavaa liittovaltion tukea.
Sääntöön on poikkeuksia (Texas, Florida, Utah, jne.), mutta karkeasti se pitää paikkansa. Avioerossa demokraattien kontrolloimat osavaltiot olisivat eron taloudellisia voittajia. Jos noin 40 miljoonan asukkaan Kalifornia olisi itsenäinen valtio, sen kansantalous olisi maailman viidenneksi suurin.
Vauraat demokraattiset osavaltiot suhtautuvat liittovaltioon valtaosin myönteisesti, kun taas köyhemmät republikaaniset osavaltiot kritisoivat sitä joka käänteessä. He haluavat Washingtonin pois sekaantumasta heidän asioihinsa, mutta ei ennen kuin se on kipannut heidän pihoilleen lavallisen rahaa.
Monet ihmiset tykkäävät kritisoida eniten tahoja, joista ovat taloudellisesti riippuvaisia: puoliso, työnantaja ja valtio. Ruokkivan käden pureminen on näkyvä osa amerikkalaista politiikkaa.
Poliittisen tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta en olisi yllättynyt, jos jossain välissä demokraatit kääntyisivät modernin federalismin kannalle, eli he ryhtyisivät ajamaan mittavampia osavaltioiden oikeuksia ja liittovaltion vallan sekä verojen leikkauksia.
Olisi kiinnostavaa nähdä, mitä mississippiläiset tuumaisivat, jos kalifornialaiset sanoisivat että pitäkää tunkkinne, me kulutamme tästä eteenpäin rahamme itse. Omalla valtavalla vauraudellaan Kalifornia kykenisi rakentamaan huippuluokan infrastruktuurin, yleisen ja kattavan terveydenhoidon, sekä skandinaavisen hyvinvointivaltion.
Jokainen Mississippin liittovaltiolle maksama verodollari tulee takaisin osavaltioon kertoimella 2,53. Miltei puolet osavaltion tuloista tulee liittovaltiolta, ja ilman tulonsiirtoja Mississippin talous romahtaisi. Silti osavaltion äänestäjät lähettävät Washingtoniin pääsääntöisesti politiikkoja, jotka lupaavat leikata liittovaltion agendaa, veroja ja valtaoikeuksia.
Korkeimman oikeuden tuomari Louis Brandeis kutsui vuonna 1932 osavaltioita ”demokratian laboratorioiksi,” jotka voivat tehdä sosiaalisia ja taloudellisia kokeiluja vaarantamatta koko Yhdysvaltoja. Esimerkiksi Obamacare oli alunperin Massachusettsissa toteutettu kokeilu, jonka liittovaltio otti käyttöön pitkän taistelun jälkeen vuonna 2010.
Liberaali federalismi vaatisi mittavia uudistuksia koko liittovaltioon, eli sen toteutuminen ei olisi yhtä simppeliä. Se ei olisi laboratoriokoe, vaan dramaattinen käänne demokraattisen puolueen suhtautumisessa liittovaltion rooliin.
Jossain vaiheessa on silti mahdollista, että jatkuvan kahtiajaon aikakaudella demokraatit saattavat muuttaa mielensä ja ryhtyvät rakentamaan omia osavaltioitaan ja instituutioitaan. Tämä luonnollisesti kasvattaisi osavaltioiden vaurauseroja entisestään ja iskisi köyhiä republikaanisia osavaltioita todella kipeästi. Mutta demokratiassa yleensä saa sitä, mitä tilaa.
Soundtrack: The Charlie Daniels Band, (What The World Needs Is) A Few More Rednecks