Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Vallattomat afroamerikkalaiset demokraatit

Blogit Americana 27.8.2014 10:00
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Tuskin koskaan Yhdysvalloissa on ollut yhtä paljon afroamerikkalaisia osavaltio- ja liittovaltiotason politiikkoja kuin tänään. Ja heillä on vähemmän valtaa kuin koskaan sitten rotuerottelun ruman aikakauden.

Uudessa The New Republic lehdessä Jason Zengerle kirjoittaa ansiokkaasti kansalaisoikeustaistelun päättymisestä ja afroamerikkalaisten politiikkojen marginalisoinnista. Pitkässä jutussaan hän osoittaa vakuuttavasti, miten vaalikarttojen rukkaaminen uusiksi ja Etelän konservatiivinen käännös ovat kaventaneet afroamerikkalaisten politiikkojen valtaa.

Etelä sinnitteli kauan demokraattisessa ruodussa. Valkoisten rasistien hallitsema Etelä muodosti demokraattisen puolueen konservatiivisen siiven, joka kesti sisällissotaa edeltävästä aikakaudesta aina 1980-luvulle saakka. Yhä liberaalimmassa demokraattisessa puolueessa sen ”Eteläsiipi” oli outo ryhmittymä, joka usein vihasi oman puolueensa liberaaleja enemmän kuin republikaaneja.

Kun demokraattinen puolue asettui yhä voimakkaammin kansalaisoikeusliikkeen taakse, Etelän demokraatit ryhtyivät hiljalleen liukumaan republikaanien riveihin. Tämän liikkeen Johannes Kastaja oli Strom Thurmond, Etelä-Carolinan polittisen historian jättiläinen.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua liki kaikki Etelän valkoiset konservatiivit liittyivät republikaaneihin. Tuttu vaalikartta tarjoaa vankkaa todistusta republikaanien vahvasta valta-asemasta alueella.

 

Parin viime vuosikymmenen aikana republikaanit ovat tietoisesti muokanneet vaalipiirejä Etelässä siten, että afroamerikkalaiset ja valkoiset demokraatit ovat puskettu samaan vaalipiiriin siten, että afroamerikkalaisilla on niissä numeraalinen enemmistö.

Valtaosan Atlantaa kattava vaalipiiri, Georgian viides, on tästä hyvä esimerkki. Vaalikartan republikaaniset piirtäjät pistivät Atlantan afroamerikkalaiset ja liberaalit juutalaiset ja valkoiset, vasemmalle kallellaan olevat urbaanit asukkaat samaan karsinaan. Edustajamme on kansalaisoikeusliikkeen legenda John Lewis, yksi hienoimpia tapaamiani ihmisiä.

Kuten Zengerlen jutussa todetaan, republikaanit ovat tietoisesti pyrkineet siihen, että jokainen Etelän demokraattinen kongressiedustaja on afroamerikkalainen. He haluavat tehdä demokraattisesta puolueesta ”toiseuden” puolueen, jonka äänestäminen olisi henkisesti mahdollisimman vaikeaa valkoiselle lähiöasukkaalle.

Vaalipiirien piirtäminen uusiksi on normaalia politiikkaa. Demokraattien on turha valittaa, sillä he itse tekisivät ihan samoin. Yritys markkinoida vastustaja ”toiseuden” puolueena on myös nokkelaa politiikkaa republikaaneilta. He ovat pelanneet kätensä todella taitavasti.

Etelässä afroamerikkalaisia demokraatteja riittää, mutta varsinkin osavaltiotasolla he ovat niin syvällä oppositiossa, että heidän vaikutusvaltansa on minimaalinen. Zengerlen analyysi on osuva ja oikeassa. Toisaalta hän ei katso kyllin kauas tulevaisuuteen.

Afroamerikkalaisten, kaupunkilaisten, korkeasti koulutettujen liberaalien, latinojen ja aasialaisten lukumäärä ja suhteellinen osuus muun muassa Georgian väestöstä on nopeassa kasvussa. Lyön vaikka vetoa, että vuosikymmenen sisällä nyt verenpunainen Georgia muuttuu poliittisesti violetiksi, ja parin vuosikymmenen sisällä se on vankan sininen. Ja sitten on demokraattien aika maksaa potut pottuina.

Republikaanien taistelu on viivytystaistelua, mutta strategia on lopussa tuomittu häviämään.

Soundtrack: The Temptations, I’m Losing You