Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Vallankumous söi jälleen lapsensa

Blogit Americana 16.6.2014 18:30
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Palasin viikonloppuna Karibian lomamatkalta. Maihin noustuani ensimmäinen uutinen oli sokkiluokkaa: edustajainhuoneen republikaanien johtaja Eric Cantor hävisi viime viikolla puolueensa esivaalit.

Cantorin kukistaja oli Dave Brat, teekutsuliikkeen kandidaatti, poliittinen noviisi ja taloustieteen professori pienestä yliopistosta. Bratin medianäkyvyys oli minimaalinen, vaalibudjetti vain murto-osa Cantorin kassasta ja tunnettavuus rajoittunut ainoastaan Virginian kaikkein omistautuneimpiin republikaaneihin. Silti Brat pieksi Cantorin selvin lukemin.

Syyt Cantorin kaatumiseen löytyvät sekoituksesta muukalaiskammoa, Cantorin omaa poliittista puusilmäisyyttä, populistisen liikkeen psykopatologiaa ja ripauksesta uskonnollisia ennakkoluuloja.

Cantor tuki maahanmuuttolain reformia. Hän kannatti ehdotusta, jossa vanhempiensa mukana pikkulapsina maahan tulleet laittomat siirtolaiset saisivat kansalaisuuden, jos he liittyisivät armeijaan, opiskelisivat yliopistossa tai muuten osoittautuisivat positiivisiksi kansalaisiksi.

Siirtolaisvastaisen raivon valtaamalle amerikkalaiselle oikeistolle tämäkin oli liikaa.

Cantor itse teki vakavia poliittisia virheitä, joista suurin oli hänen liian avoin kunnianhimonsa. Mies hinkusi edustajainhuoneen puhemieheksi. Katsoessaan ylös ja eteenpäin hän unohti oman vaalipiirinsä ja sen äänestäjät. Poliitikko ei saa koskaan unohtaa vaalipiiriään.

 

Kun Barack Obama voitti vaalit vuonna 2008, republikaanit kokoontuivat strategiasessioon, jossa he päättivät tulevan oppositiokautensa linjasta. Republikaanien johto päätti, että heistä tulee puolue ”Ei!”.

Johdonmukainen kieltäytyminen yhteistyöstä demokraattien ja Obaman kanssa, jatkuva presidentin aloitteiden torpedointi ja kritiikki muodostivat heidän oppositiopolitiikkansa keskeisen linjan. He käyttivät hyväkseen teekutsuliikkeen raivoa ja energiaa matkaten vaalivoittoon ja ottaen kontrollin edustajainhuoneesta vuonna 2010.

Cantor oli yksi linjan arkkitehdeistä. Hänestä tuli republikaanien taukoamattoman Obama-kritiikin näkyvä hahmo, joka ruokki teekutsuliikkeen vallannutta poliittista raivoa. Hän ratsasti tiikerillä aikansa, mutta sitten tiikerille tuli nälkä.

Raivosta polttovoimansa ottanut populistinen liike osoittautui mahdottomaksi kontrolloida. Republikaanien johto havaitsi, että tämän vallankumouksen jakobiinit käänsivät aseensa kohti republikaanien establishmentia, Cantor mukaan luettuna.

Lopuksi Cantorin juutalaisuus nakersi ainakin murusia hänen kannatuksestaan. Cantorin tappion myötä kongressin republikaanien jokainen jäsen on nyt kristitty, ja yhtä lukuun ottamatta he ovat valkoisia.

Kongressin ainoa ei-valkoinen republikaani, Etelä-Carolinan afroamerikkalainen senaattori Tim Scott nousi virkaansa nimityksen, ei vaalien, myötä. Osavaltion republikaaninen kuvernööri Nikki Haley nosti Scottin korvaamaan paikkansa jättänyttä Jim DeMintia.

Politiikassa on siedettäviä ja katastrofaalisia tappioita, ja Cantorin tappio kuului jälkimmäiseen luokkaan. Teekutsuliike ei ole kuollut ja republikaanien valtaklikin on syytä olla peloissaan. Demokraatit puolestaan hihittävät vahingonilosta. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Soundtrack: Beck, Loser