Vaivaako republikaaneja häviämisen kulttuuri? – Uhriutumisesta on tullut osa puolueen identiteettiä
Valheet, oikeusjutut, syytökset ja henkilökohtaiset skandaalit vain vahvistavat Trumpin roolia vainotun valkoisen väestönosan lipunkantajana.
Haluatko olla oikeassa, vai haluatko voittaa? Eräs amerikkalaisen politiikan keskeisistä kysymyksistä on hankalampi kuin miltä se näyttää. Nyt on republikaanien vuoro painia dilemman kanssa.
1980-luvulla demokraatteja vaivasi periaatteellisen ja suoraselkäisen häviämisen kulttuuri. Presidentti Jimmy Carter laittoi talouden kuntoon kovalla korkokuurilla ja purkamalla sääntelyä. Se valoi 1980-luvun nopean talouskasvun kivijalan, mutta johti myös hänen vaalitappioonsa Ronald Reaganille.
Demokraatit valitsivat vuoden 1984 ja 1988 presidenttiehdokkaikseen suoraselkäiset miehet, jotka ilmoittivat nostavansa veroja, vastustivat kuolemanrangaistusta, puolustivat tulonsiirtoja ja valtion aktiivista roolia taloudessa. Agenda soti ajan henkeä vastaan ja johti puolueen kahteen murskatappioon.
Bill Clinton opetti puolueensa voittamaan. Vuonna 1992 hänen johtamansa demokraatit nousivat valtaan ns. kolmannen tien politiikalla. Sekoitus liike-elämää miellyttävää talouspolitiikkaa sekä sosiaalista liberalismia vetosi amerikkalaisiin. Vakaumuksellinen vasemmisto liukui demokraattien marginaaleihin.
Onko nyt republikaanien vuoro olla häviämisen kulttuurin kynsissä?
Donald Trump voitti niukasti vuoden 2016 presidentinvaalit Yhdysvaltain ehkä toiseksi inhotuinta nykypolitiikkoa vastaan, mutta siihen republikaanien voitot tyrehtyivät.
Vuoden 2018 vaaleissa demokraatit saivat vallan edustajainhuoneesta. Kaksi vuotta myöhemmin Joe Biden voitti presidentinvaalit ja demokraatit pitivät edustajainhuoneen sekä saivat kontrollin senaatista. Vuoden 2022 välivaalit menivät republikaaneilta dramaattisesti alle odotusten.
Syy vuoden 2022 huonoon menestykseen löytyy pitkälti Trumpista. Hänen kisaan houkuttelemansa ja/tai tukemansa kandidaatit menestyivät surkeasti. Georgiassa Herschel Walker ja Pennsylvaniassa Mehmet Oz tuhosivat republikaanien saumat hallita senaattia.
Trump on silti republikaanien suosikki presidenttiehdokkaaksi vuonna 2024. Hän ei ole kasvattanut kannattajakuntaansa tai tarkastanut poliittista kurssiaan, mutta maltillisten kauhuksi ex-presidentin ote puolueen aktiivisista esivaaliäänestäjistä on vahva.
”Uhriutuminen on oikeiston uutta moraalista pääomaa,” analysoi randilainen libertaari-älykkö Robert Tracinski. Valheet, oikeusjutut, syytökset ja henkilökohtaiset skandaalit vain vahvistavat Trumpin roolia vainotun valkoisen väestönosan lipunkantajana.
Uhrin viitan harteilleen sovittanut joukko valkoisia, lihaa syöviä heteroita näkee itsensä uutena sorrettuna vähemmistönä ja heijastaa omia pelkojaan sekä toiveitaan Trumpiin. Ex-presidentti ruokkii ilmiötä, esitellen itsensä palomuurina kannattajiensa sekä totalitäärisen woke-valtion agenttien välillä.
Häviämisestä tulee osa identiteettiä, ja uhriutuminen auttaa projektoimaan omat virheet muiden syyksi. Harva näyttää ottavan huomioon epäsuosittujen linjavetojen ja huonojen ehdokkaiden rooleja tappioissa.
Vellominen oikeissa ja kuvitelluissa vääryyksissä vie tarpeen kriittiseltä itsetutkiskelulta, ja taitavat populistit rakentavat poliittiset, journalistiset tai akateemiset uransa vellomisen varaan.
Ilmiö on historiallisesti tuttu niin poliittisen oikeiston kuin vasemmiston, etnisten vähemmistöjen kuin valkoistenkin parista. Uhriutuminen on tehokas narratiivi, moderni vastuusta vapautuksen teologia. Se myös ruokkii moraalista absolutismia sekä fanaattista uskoa omaan oikeassaoloon ja vastapuolen pahuuteen.
Uhriutuminen on poikkeuksellisen absurdia kun se tulee maailmanhistorian vauraimman ja voimakkaimman valtion suurimmalta sosioekonomiselta segmentiltä. Miljardööri viihdetaiteilija ja kiinteistösijoittaja uhriutujien pääpappina kuorruttaa koko kakun.
Republikaanit eivät tarvitse psykoanalyysia vaan peilin. Poliittisesti he tarvitsevat oman Bill Clintoninsa, joka puskee puolueensa takaisin lähemmäksi keskustaa, haastaa oman leirin hihhulit sekä kuuntelee keskitien maltillisia ääniä.
Puolue tarvitsee voittavan viestin, joka keskittyy äänestäjäkunnan kasvattamiseen parempien argumenttien eikä äänestäjäkunnan rajoittamisen kautta. Tuntemukset eivät ole strategia. Vuonna 2020 republikaanisella puolueella ei ollut edes vaaliohjelmaa.
On aika entisen yksilönvapauden ja -vastuun puolueen comebackille. Tätä odottavat republikaanien maltilliset, liikkuvat äänestäjät, vastuuntuntoiset demokraatit sekä koko maailma.
Soundtrack: Beck, Loser