Vain aito konservatismi voi pelastaa Yhdysvallat poliittiselta kriisiltä
Ensimmäistä kertaa itsenäisten Yhdysvaltojen historiassa maan asukkaiden enemmistö ei koostu valkoisista kristityistä.
Tuoreessa The Atlantic -lehdessä Yoni Appelbaum julkaisi ansiokkaan artikkelin Yhdysvaltoja kohtaavasta demograafisesta mullistuksesta ja sen haasteista politiikalle.
Talous, teknologia ja globalisaatio ovat dramaattisesti hämmentäneet amerikkalaista politiikkaa, mutta demografia on maan voimakkain muutosvoima.
Ensimmäistä kertaa itsenäisten Yhdysvaltojen historiassa maan asukkaiden enemmistö ei koostu valkoisista kristityistä. Valkoisten osuus koko populaatiosta jatkaa kutistumistaan.
Ennusteiden mukaan valkoisten osuus amerikkalaisista putoaa alle puoleen noin vuoden 2050 seutuvilla.
Nopea ja mittava muutos on sysännyt liikkeelle poliittisia intohimoja, joiden hallitseminen on Yhdysvaltojen tulevaisuuden kannalta keskeisin kysymys. Tässä kriittisessä tilanteessa konservatiivit ovat avainasemassa.
Mitt Romneyn vaalitappion jälkeen vuonna 2012 vallanpitäjärepublikaanit tiedostivat ongelmansa afroamerikkalaisten, latinojen, aasialais-amerikkalaisten ja nuorten äänestäjien parissa. He näkivät muuttuvan maan ja tiedostivat tarpeen houkutella ei-valkoisia äänestäjiä.
Konservatiivisen liikkeen radikaalimmalla laidalla Michael Antonin luonnehdinta vuoden 2016 ”lento 93 -vaaleista” otti tuulta. Vertauskuva viittasi 9/11 lentoon, joka putosi Pennsylvanian maaseudulle, kun matkustajat nousivat taistelemaan koneen kaapanneita terroristeja vastaan.
Esivaaleissa vuonna 2016 republikaanit valitsivat kahden linjan väliltä. Me tiedämme lopputuloksen.
Tällä hetkellä republikaanit ovat pistäneet vähemmistöjen rekrytoinnin jäihin ja pyrkivät sementoimaan valtansa rajoittamalla äänestäjäkuntaa. Linja saattaa silti muuttua nopeasti ja dramaattisesti.
Yhdysvallat on paininut demografisten haasteiden kanssa aikaisemminkin.
Sisällissota on traagisin esimerkki. Etelä yritti jättää Yhdysvallat, koska pohjoisen nopeampi väestökasvu ja maahanmuutto kavensivat Etelän poliittista vaikutusvaltaa. Orjatalouden tulevaisuus maassa oli siten uhattu.
Viime vuosisata tarjoaa pari osuvaa vertausta, joista Appelbaum mainitsee 1920-luvun demokraattisen puolueen muutoksen.
Vuosina 1913–1921 demokraatti Woodrow Wilson istui Valkoisessa talossa. Wilson oli ensimmäinen Etelästä saapunut presidentti sitten sisällissodan. Hän oli myös rasisti ja suhtautui kriittisesti Etelä- ja Itä-Euroopasta saapuvaan maahanmuuttoon.
Demokraatit kävivät 1920-luvulla sisäisen taistelun maahanmuutosta, ja jo 1928 puolue valitsi katolilaisen, irlantilais-saksalais-italialaista syntyperää olevan presidenttiehdokkaan. Demokraatit päättivät houkutella uusia amerikkalaisia äänestäjikseen. Al Smith hävisi vaalit, mutta puolueen muodonmuutos oli alkanut.
Itse painottaisin, kuinka 1930-luvulta alkaen Franklin Delano Rooseveltin johtamat demokraatit ryhtyivät houkuttelemaan maahanmuuttajia ja afroamerikkalaisia riveihinsä. 1950–1970-luvuilla demokraattien imago kirjavana vähemmistön ja työväen puolueena vahvistui entisestään, kun useimmat valkoiset Etelän konservatiivit jättivät demokraatit ja siirtyivät republikaanien riveihin.
Kun presidentti Donald Trumpin kausi päättyy, republikaanit joutuvat tinkaamaan ”iso teltta vai trumpismi” -debatin uudemman kerran.
Kuten Appelbaum muistuttaa, demokratia vaatii toimiakseen vähemmistön tuen. Ellei vaalien häviäjät hyväksy äänestyksen tulosta ja astu vapaaehtoisesti oppositioon miettimään seuraavien vaalien strategiaa, demokratian kivijalka murenee.
Trumpismin instituutioiden kritiikki, äänestäjäkunnan kaventaminen, vaalitulosten ja demokratian pelisääntöjen kyseenalaistaminen moukaroivat kyseistä kivijalkaa. Maltilliset republikaanit voivat lopettaa tuhotyön ja keskittyä inkluusioon. Se tarkoittaa politiikkaa, jossa erilaisia vähemmistöjä tuetaan toimimaan yhteisöissä yhdenvertaisina muiden kanssa.
Toivotan maltillisille roppakaupalla onnea. Yhdysvallat tarvitsee faktavetoisen, inkluusivisen ja humaanin konservatiivisen puolueen.
Soundtrack: Tool, Pneuma.