Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Vaalien metakysymykset

Blogit Americana 15.9.2012 13:06
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Politiikka on ennen kaikkea taistelua siitä, miten kakku jaetaan. Mutta se on myös totista kiistelyä suurista kysymyksistä, identiteettikiistoista, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, rodusta ja kansallisuudesta.

Yhdysvaltojen poliittinen kulttuuri on kärjistyneimmillään vuosikymmeniin. Vaikka menneitä aikoja on turha romantisoida, on selvää, että viimeiset kaksi vuosikymmentä Yhdysvaltojen poliittinen ilmapiiri on rapautunut tasaisesti. Negatiivinen kehitys ei selity pelkästään ideologisilla eroavaisuuksilla, vaan kyse on myös laajemmista ja pelokkaista reaktioista maan demograafista kehitystä sekä muuttuvaa arvojärjestelmää kohtaan.

1960-80 luvuilla pääpuolueiden talousfilosofiat ja näkemykset amerikkalaisen yhteiskunnan suunnasta olivat huomattavasti kauempana toisistaan kuin tänään, mutta Kongressi oli silti nykyistä toimivampi ja kohteliaampi instituutio. Katupolitiikan, radikalismin, kansalaisoikeusliikkeen sekä kiivaan Vietnamin sotaa ympäröivän taistelun keskellä Kongressi edusti useimmiten rauhoittavaa ja tasapainottavaa voimaa. Kompromissi ja puolueiden välinen yhteistyö eivät olleet kirosanoja, vaan kypsyyden ja vastuullisen valtiolaivan ohjauksen tunnusmerkkejä.

Jopa vaikeissa rotuun ja kansalaisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä Kongressi ymmärsi maltillisuuden merkityksen. Vaikka moraali paikoitellen petti, kylmä sota sekä propaganda-kamppailu kommunismia vastaan muistutti myös monia Etelän rasisteja, että Neuvostoliitolle ei kannata antaa propaganda-asetta Afrikan ja Aasian kannatusten kaappaamiseksi.

Tänään Kongressi on poliittisen halvauksen ja Yhdysvaltain kahtiajaon eturintamassa. Varsinkin Republikaanit ovat puolueensa äärisiiven armoilla. Teekutsulaiset ovat aktiivisesti savustamassa maltillisia konservatiiveja ulos puolueesta. He rankaisevat puolueensa kompromissihakuisia realisteja, vannovat ideologisen puhdasoppisuuden nimeen, äänestävät periaatteesta kaikkia demokraattien ehdotuksia vastaan ja tekevät poliittisista riidoista henkilökohtaisia.

Molempien puolueiden marginaalit ovat aina sisältäneet hihhuleita: John F. Kennedy ja Lyndon B. Johnson olivat ”n***nrakastajia” jopa oman puolueen rasisteille, ja Ronald Reagan oli liki saatanan edustaja maan päällä. Silti, marginaalihahmot vain aniharvoin nousivat kansalliseen politiikkaan, ja puolueiden johto yritti ennemmin rauhoitella kuin miellyttää äärihihhuleita.

Vastakkainasettelun aika on nyt

Kärjistyminen alkoi 1990-luvulla. Bill Clinton oli ehkä konservatiivisin demokraatti Valkoisessa talossa sitten 1800-luvun lopun, mutta republikaanit näkivät hänet vasemmistososialismin airueena. George W. Bush oli sisäpolitiikassa melko maltillinen operoija, mutta demokraattien vasemmalle laidalle hän oli Bushitler, joka tietoisesti antoi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tapahtua, jotta hän voisi aloittaa öljysodan Lähi-Idässä.

Barack Obama on myös maltillinen, hieman keskiviivan vasemmalla puolella operoiva demokraatti, joka uskoo valtion ja liike-elämän maltilliseen yhteistyöhon – kuten esimerkiksi hänen yksityisiin vakuutusfirmoihin nojaava terveydenhoidon uudistuksensa todistaa. Silti, jopa monet Kongressin republikaanit puhuvat hänestä kuin Che Guevaran reinkarnaatiosta, joka on puskemassa valtiota totalitaariseen kommunismiin. Kaikki kompromissit hänen kanssaan ovat kiellettyjä. Republikaanien obstruktionismi on ollut liki totaalista.

Kun Clinton nousi Valkoiseen taloon, hän halusi ensimmäisenä tehtävänään puskea läpi terveydenhoidon uudistuksen. Republikaanit estivät tämän, nostaen homojen asepalveluksen asialistan kärkeen. Tämä oli taitava ja kyyninen veto. Clintonin homojen oikeuksien puolustus leimasi hänen presidenttiytensä heti alkusuoralla, muokaten valkoisen keskiluokan mielikuvaa Clintonista ja tehden hänestä identiteettipolitiikan lipunkantajan, valkoisen kristillisen konservatismin symbolisen vihollisen.

Obaman presidenttiys on synnyttänyt vielä voimakkaampia negatiivisia intohimoja. Kyse ei ole suorasta rasismista, mutta Obaman ihonvärillä on roolinsa poliittisen kulttuurin muutoksessa.

Valkoisten osuus amerikkalaisista putoaa alle 50 prosentin noin vuonna 2040. Amerikkalainen arkipäivä todistaa maan nopean etnisen ja uskonnollisen kirjavoitumisen. Rotuerottelun kaatumisen jälkeen vähemmistöjen koulutustaso, vauraus ja poliittinen valta ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

Obaman presidenttiys on tämän kehityksen huipentuma. Obama nousi Valkoiseen taloon voittamalla 43 prosenttia valkoisten äänistä, ja tämän vuoden gallupit lupaavat hänelle vain noin 39-40 prosenttia valkoisten tuesta. Samanaikaisesti Obama saa noin 95-99 prosenttia afroamerikkalaisten sekä liki 70 prosenttia latinoiden äänistä. Naiset suosivat Obamaa noin 12 prosentin marginaalilla.

Pelon politiikkaa

Tämä kehitys pelottaa miljoonia suhteellisen segregoitua elämää viettäviä lähiöiden konservatiiveja. He eivät ole suoria rasisteja tai homofobeja, mutta vähemmistöt ovat heille vieraita sekä hieman pelottavia. Vähemmistöt asuvat heidän Amerikka-käsityksensä marginaaleissa.

Obama ja demokraatit edustavat toiseutta. He ovat kiinnostuneempia homojen ja afroamerikkalaisten oikeuksista kuin lihaasyövien valkoisten heteromiesten ongelmista. Verotus merkitsee heidän ajatusmaailmassaan-sekä usein myös todellisuudessa-tulonsiirtoa heiltä muille.

Poliittisesti muutoksen pelko heijastuu raivona. Monet teekutsulaiset epäilevät Obaman amerikkalaisuutta sekä filosofisesti että konkreettisesti, kuten hihhulointi hänen syntymäpaikastaan todistaa. Jopa Mitt Romneyn kampanja toistuvasti painottaa, että Obama ei kunnolla ymmärrä Amerikkaa.

Monien teekutsulaisten sekä konservatiivisen puheradion vaahtosuinen raivo ei selity pelkästään perinteisellä politiikalla. Heidän tilaisuuksissaan kyltit sekä puheet toistuvasti painottavat, että he haluavat ”heidän Amerikkansa” takaisin. Homot, siirtolaiset ja vähemmistöt ovat kaapanneet Demokraattisen puolueen sekä Yhdysvallat.

Identiteettipolitiikka on perinteisesti hallinnut demokraatteja enemmän kuin republikaaneja, mutta nyt republikaanit ovat vahvasti sen pauloissa. Heidän identiteettinsä vain on valkoinen, hetero ja keskiluokkainen. Puolue on valkoisempi kuin koskaan historiassaan.

Tilanne muuttuu parin vuosikymmenen sisällä. Seuraavat sukupolvet, niin valkoisten kuin vähemmistöjenkin parissa, vapautuvat identiteettipolitiikan kahleista. Myös strategisesti republikaanit ymmärtävät, että vain valkoisella puolueella ei ole pitkää tulevaisuutta.

Näissä vaaleissa kisaillaan viela viime vuosikymmenten eväin. Konkreettisesti amerikkalaiset puhuvat veroista, velasta ja ulkopolitiikasta. Mutta laajemmalla tasolla he taistelevat amerikkalaisesta kulttuurista – jopa maan sielusta.

Soundtrack: Simon and Garfunkel, America.