Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Vaalien metakysymykset

Marko Maunula
Blogit Americana 15.9.2012 13:06

Politiikka on ennen kaikkea taistelua siitä, miten kakku jaetaan. Mutta se on myös totista kiistelyä suurista kysymyksistä, identiteettikiistoista, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, rodusta ja kansallisuudesta.

Yhdysvaltojen poliittinen kulttuuri on kärjistyneimmillään vuosikymmeniin. Vaikka menneitä aikoja on turha romantisoida, on selvää, että viimeiset kaksi vuosikymmentä Yhdysvaltojen poliittinen ilmapiiri on rapautunut tasaisesti. Negatiivinen kehitys ei selity pelkästään ideologisilla eroavaisuuksilla, vaan kyse on myös laajemmista ja pelokkaista reaktioista maan demograafista kehitystä sekä muuttuvaa arvojärjestelmää kohtaan.

1960-80 luvuilla pääpuolueiden talousfilosofiat ja näkemykset amerikkalaisen yhteiskunnan suunnasta olivat huomattavasti kauempana toisistaan kuin tänään, mutta Kongressi oli silti nykyistä toimivampi ja kohteliaampi instituutio. Katupolitiikan, radikalismin, kansalaisoikeusliikkeen sekä kiivaan Vietnamin sotaa ympäröivän taistelun keskellä Kongressi edusti useimmiten rauhoittavaa ja tasapainottavaa voimaa. Kompromissi ja puolueiden välinen yhteistyö eivät olleet kirosanoja, vaan kypsyyden ja vastuullisen valtiolaivan ohjauksen tunnusmerkkejä.

Jopa vaikeissa rotuun ja kansalaisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä Kongressi ymmärsi maltillisuuden merkityksen. Vaikka moraali paikoitellen petti, kylmä sota sekä propaganda-kamppailu kommunismia vastaan muistutti myös monia Etelän rasisteja, että Neuvostoliitolle ei kannata antaa propaganda-asetta Afrikan ja Aasian kannatusten kaappaamiseksi.

Tänään Kongressi on poliittisen halvauksen ja Yhdysvaltain kahtiajaon eturintamassa. Varsinkin Republikaanit ovat puolueensa äärisiiven armoilla. Teekutsulaiset ovat aktiivisesti savustamassa maltillisia konservatiiveja ulos puolueesta. He rankaisevat puolueensa kompromissihakuisia realisteja, vannovat ideologisen puhdasoppisuuden nimeen, äänestävät periaatteesta kaikkia demokraattien ehdotuksia vastaan ja tekevät poliittisista riidoista henkilökohtaisia.

Molempien puolueiden marginaalit ovat aina sisältäneet hihhuleita: John F. Kennedy ja Lyndon B. Johnson olivat ”n***nrakastajia” jopa oman puolueen rasisteille, ja Ronald Reagan oli liki saatanan edustaja maan päällä. Silti, marginaalihahmot vain aniharvoin nousivat kansalliseen politiikkaan, ja puolueiden johto yritti ennemmin rauhoitella kuin miellyttää äärihihhuleita.

Vastakkainasettelun aika on nyt

Kärjistyminen alkoi 1990-luvulla. Bill Clinton oli ehkä konservatiivisin demokraatti Valkoisessa talossa sitten 1800-luvun lopun, mutta republikaanit näkivät hänet vasemmistososialismin airueena. George W. Bush oli sisäpolitiikassa melko maltillinen operoija, mutta demokraattien vasemmalle laidalle hän oli Bushitler, joka tietoisesti antoi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tapahtua, jotta hän voisi aloittaa öljysodan Lähi-Idässä.

Barack Obama on myös maltillinen, hieman keskiviivan vasemmalla puolella operoiva demokraatti, joka uskoo valtion ja liike-elämän maltilliseen yhteistyöhon – kuten esimerkiksi hänen yksityisiin vakuutusfirmoihin nojaava terveydenhoidon uudistuksensa todistaa. Silti, jopa monet Kongressin republikaanit puhuvat hänestä kuin Che Guevaran reinkarnaatiosta, joka on puskemassa valtiota totalitaariseen kommunismiin. Kaikki kompromissit hänen kanssaan ovat kiellettyjä. Republikaanien obstruktionismi on ollut liki totaalista.

Kun Clinton nousi Valkoiseen taloon, hän halusi ensimmäisenä tehtävänään puskea läpi terveydenhoidon uudistuksen. Republikaanit estivät tämän, nostaen homojen asepalveluksen asialistan kärkeen. Tämä oli taitava ja kyyninen veto. Clintonin homojen oikeuksien puolustus leimasi hänen presidenttiytensä heti alkusuoralla, muokaten valkoisen keskiluokan mielikuvaa Clintonista ja tehden hänestä identiteettipolitiikan lipunkantajan, valkoisen kristillisen konservatismin symbolisen vihollisen.

Obaman presidenttiys on synnyttänyt vielä voimakkaampia negatiivisia intohimoja. Kyse ei ole suorasta rasismista, mutta Obaman ihonvärillä on roolinsa poliittisen kulttuurin muutoksessa.

Valkoisten osuus amerikkalaisista putoaa alle 50 prosentin noin vuonna 2040. Amerikkalainen arkipäivä todistaa maan nopean etnisen ja uskonnollisen kirjavoitumisen. Rotuerottelun kaatumisen jälkeen vähemmistöjen koulutustaso, vauraus ja poliittinen valta ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

Obaman presidenttiys on tämän kehityksen huipentuma. Obama nousi Valkoiseen taloon voittamalla 43 prosenttia valkoisten äänistä, ja tämän vuoden gallupit lupaavat hänelle vain noin 39-40 prosenttia valkoisten tuesta. Samanaikaisesti Obama saa noin 95-99 prosenttia afroamerikkalaisten sekä liki 70 prosenttia latinoiden äänistä. Naiset suosivat Obamaa noin 12 prosentin marginaalilla.

Pelon politiikkaa

Tämä kehitys pelottaa miljoonia suhteellisen segregoitua elämää viettäviä lähiöiden konservatiiveja. He eivät ole suoria rasisteja tai homofobeja, mutta vähemmistöt ovat heille vieraita sekä hieman pelottavia. Vähemmistöt asuvat heidän Amerikka-käsityksensä marginaaleissa.

Obama ja demokraatit edustavat toiseutta. He ovat kiinnostuneempia homojen ja afroamerikkalaisten oikeuksista kuin lihaasyövien valkoisten heteromiesten ongelmista. Verotus merkitsee heidän ajatusmaailmassaan-sekä usein myös todellisuudessa-tulonsiirtoa heiltä muille.

Poliittisesti muutoksen pelko heijastuu raivona. Monet teekutsulaiset epäilevät Obaman amerikkalaisuutta sekä filosofisesti että konkreettisesti, kuten hihhulointi hänen syntymäpaikastaan todistaa. Jopa Mitt Romneyn kampanja toistuvasti painottaa, että Obama ei kunnolla ymmärrä Amerikkaa.

Monien teekutsulaisten sekä konservatiivisen puheradion vaahtosuinen raivo ei selity pelkästään perinteisellä politiikalla. Heidän tilaisuuksissaan kyltit sekä puheet toistuvasti painottavat, että he haluavat ”heidän Amerikkansa” takaisin. Homot, siirtolaiset ja vähemmistöt ovat kaapanneet Demokraattisen puolueen sekä Yhdysvallat.

Identiteettipolitiikka on perinteisesti hallinnut demokraatteja enemmän kuin republikaaneja, mutta nyt republikaanit ovat vahvasti sen pauloissa. Heidän identiteettinsä vain on valkoinen, hetero ja keskiluokkainen. Puolue on valkoisempi kuin koskaan historiassaan.

Tilanne muuttuu parin vuosikymmenen sisällä. Seuraavat sukupolvet, niin valkoisten kuin vähemmistöjenkin parissa, vapautuvat identiteettipolitiikan kahleista. Myös strategisesti republikaanit ymmärtävät, että vain valkoisella puolueella ei ole pitkää tulevaisuutta.

Näissä vaaleissa kisaillaan viela viime vuosikymmenten eväin. Konkreettisesti amerikkalaiset puhuvat veroista, velasta ja ulkopolitiikasta. Mutta laajemmalla tasolla he taistelevat amerikkalaisesta kulttuurista – jopa maan sielusta.

Soundtrack: Simon and Garfunkel, America.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Miksi ne amerikaanot ovat niin sotaisia ja ratkaisuksi ongelmaan kuin ongelmaan aseet sekä miksi kaikissa uudistuksissa ollaan näkevinään sosialismia ja kommunismia. Miksi ne ovat niin tosissaan niiden raamatun kertomussatujen kanssa että miten ne oikeastaan eroavat fundamentalisti-islamisteista jyrkissä asenteissaan ?

Mielenkiintoinen kirjoitus. Omaan silmään kuitenkin pisti tuo kohta George W.Bushista ”sisäpolitiikassa melko maltillisena operoijana”. Kirjoittaja kuitenkin muistanee Patriot act:in ja massiiviset tulonsiirrot Yhdysvaltain vauraimmalle prosentille. Bush juniorin politiikkaa ja perintöä voi luonnehtia monin sanoin mutta ainakaan itselle sana maltillinen ei tulisi ensimmäisten joukossa mieleen.

Ulkopuolelta katsottuna tuo USA:n politiikan rappio juontuu mielestäni nimenomaan Reaganin kaudelle, jäljet näkyvät hieman myöhässä. Silloin otettiin häikäilemätön toimintaelokuvien retoriikka käyttöön.

En epäile etteikö demokraatit lähtisi myös mukaan kärjistyksiin ja ylilyönteihin mutta jotenkin tuo tasapuolisuus nimenomaan esim. tuosta Bushin maltillisuudesta on hieman väkinäistä. Joskus vain on niin että vain toinen osapuoli on idiootti ja toinen järkevä. Kommunismi ei toiminut, markkinatalous toimi, islamilainen teokratia ei toimi, demokratia toimii, republikaanit ajavat Yhdysvaltoja rappioon, demokraatit koittavat pitää maan kasassa.

Republikaaneissa on kyllä fiksujakin, esim Jon Huntsman, mutta hänen kaltaisensa maltilliset eivät koskaan pääse nykyrepublikaaneissa korkeille paikoille.

”Bill Clinton oli ehkä konservatiivisin demokraatti Valkoisessa talossa sitten 1800-luvun lopun..”

Clinton oli kuitenkin pressana älykäs ja pragmaattinen, joka sai sekä valtion- että kansantalouden nykyisittäin katsottuna uskomattoman hyvään kuntoon.
Nyt sen sijaan molemmat vaihtoehdot ovat päteviä lähinnä demagogiassa. Säälin amerikkalaisia (ja Amerikkaa) jotka joutuvat valitsemaan näistä kahdesta surkeasta vaihtoehdosta!

GW Bush oli _republikaaniksi_ suhteellisen maltillinen sisäpolitiikassaan. Se kertonee jotain siitä, miten äärikonservatiivinen republikaaninen puolue, tai ehkä oikeammin sen kongressiedustajat, on nykyisin.

Maunulan kirjoitus on naiivi. Ensinnäkin hänen kannattaisi tutkia tilastot tarkkaan sillä ne osoittavat että integraatiokehitys on pikemminkin taantunut takaisin 1950-luvulle. Tänään USA:n mustat asuvat yhtä paljon keskenään kuin 1950-luvulla. Ja mikä pahempaa USA:n mustien tulotaso verrattuna valkoisiin on yhtä alhaalla kuin se oli 1950-luvun alussa. USA:n koululaitos on tänään jopa segregoituneempi kuin ennen kansalaisoikeusliikkeen taistelun alkua.

Lisäksi Maunula ei vastaa kysymyksiin että vaikka esim. Teksasissa valkoisten ei-latinojen osuus on pudonnut jo 44%:iin ja jatkaa laskuaan on osavaltio tiukasti oikeistorepublikaanien hallussa eikä Obama tule saamaan Texasista kuin korkeinaan 45% äänistä, tuskin sitäkään. Arizonassa valkoiset ei-latinoita on 6%-yksikköä vähemmän kuin keskimäärin valtakunnallisesti, silti Obaman ei kannata odottaa tuostakaan osavaltiosta 45% suurempaa äänipottia.

USA:n poliittisen elämän keskiössä on ja pysyy tiukasti suurin yhteinen nimittäjä joka sanelee poliittisen linjavalinnan valkoisten keskuudessa: white privilege (valkoinen etuoikeus). Se ulottuu yhä olennaisella tavalla käytännön elämässä. Se sanelee missä asut, mistä löydät asunnon, missä lapsesi käy koulua. Tämän tempun menestyksen salaisuus on nimittäin se, että valkoinen työväenluokka tajuaa oikein hyvin että se ei tule koskaan olemaan voittajan puolella jos se ajaa perinteisiä yhteiskuntaluokkaan sidoksissa olevia tavoitteitaan. Työväenluokka ei voita USA:ssa kun se ei voittanut missään muuallakaan.

Mutta valkoiset työläiset tajuavat sen että pysyttäytymällä nykyisen white privilege-maailman kannattajan he voittavat sentään jotakin. He asuvat todennäköisemmin silloin paremmilla asuinalueilla kuin mustat ja heidän lapsensa käyvät sellaisia kouluja jotka saavat enemmän taloudellista tukea. He hyötyvät niin kauan kuin white-privilege-järjestelmä säilyy. Ei paljon mutta juuri ja juuri sen verran etuja (värillisiin verrattuna) että he tietävät millä puolella barrikaadia he tulevat olemaan.

Lisäksi, oli kaveri kuinka köyhä tahansa, tämä republikaaninen ideologia takaa sen että hän voi ainakin ajoittain tuntea olevansa ”kuningas kotonaan” ja ”suuri mies kirkossaan”. Lisäksi hänellä on tunne että hän ”omistaa tämän maan”. Tuollaisia merkkejä joita tukee nämä pienet mutta todelliset privilegiot takaavat sen että SITÄ MUKAA KUIN USA:SSA VALKOISTEN OSUUS LASKEE SITÄ TIUKEMMIN JÄLJELLE JÄÄNEET VALKOISET TULEVAT SIIRTYMÄÄN REPUBLIKAANIEN LEIRIIN.

Totta kai kerran tämä järjestelmä sortuu kun valkoisten osuus putoaa selvästi alle 50%:n mutta kuten Teksasin ja Arizonan esimerkit osoittavat demografinen muutos, niin nopea kuin se onkin, ei tule sittenkään aivan kädenkäänteessä muuttamaan USA:n nykyistä poliittista järjestelmää jossa valkoisten vähäisetkin etuoikeudet määrittelevät poliittisen yleislinjan.

Kun otetaan valkoisten globaali etuoikeus huomioon, suomalaisten valkoihoisten kannattaisi saada jatkossakin valkoihoisia lapsia, koska sivistyneinä ja korkeasti koulutettuina näillä on paremmat mahdollisuudet menestykseen, ja mikäli he ovat vain järkeviä, he myös ansaitsevat kaiken mahdollisen lisäpönkityksen. Tiedetään kuitenkin, että Suomi on keskimäärin hyvin koulutettu kansa.

Latinot lasketaan laajemmassa mittakaavassa valkoihoisiksi — mustalaiset, intialaiset ja arabit tummaihoisiksi. Yhtä kaikki, ihmisen arvottamisessa ei ole ihonväriin tai karvoihin katsominen — ainakaan ei kuuluisi olla — mutta tosiasia on, että monet edelleen arvottavat ihmiset näin: esimerkiksi Hollywoodissa on selkeä valkoihoisten etuoikeus huomattavissa. Vielä, kun otetaan huomioon, ettei kansat sekoitu vielä ainakaan puoleen vuosituhanteen kokonaan varsinkaan Aasian puolella, ei Suomellakaan tarvitse mitään hoppua tässä sekoittumisessa olla. Aihe on silti niin monimutkainen, että en lähde sitä syvemmin tässä viestissä ammentamaan.

Teksasin neljäs George Bush, George Prescott Bush, 36, on puoliksi latino ja ansaitsee sitä myötä taatusti Teksasin kannatuksen ennen pitkää. Amerikassa on jostain syystä paljon suurempi ihonvärin mukainen arvostelu, kuin pohjoisessa Euroopassa ja osakseen tämän myötä tämä uusi George Bush tulee myös menestymään politiikan urallaan.

”The population of Mexico, for example, is about 5% Caucasoid, 30% Amerindian and 65% Mestizo, the Spanish term for persons of mixed Amerindian-Caucasoid ancestry. (The same term is used in the Philippines for persons of mixed Filipino-Caucasoid ancestry.) The multiracialization of the populations of North America and, more recently, Europe, has begun to transform them into racial clines. As discussed in other essays on this site, this process of racial transformation will eventually cause the effective extinction or nonexistence of the European racial types in the affected areas unless adequate preservationist measures are taken to prevent it. ”

Se todellakin riippuu mistä Latinalaisen-Amerikan maasta on muuttanut – Argentiinassa ja Uruguayssa on prosentuaalisesti mutuhavainnoilla eniten valkoisia (koska rotumäärät ovat vain arvioita), Brasiliassa n.40-45%, Kuubassa n. puolet Puerto Ricossa n. 40% (vaikka puerto ricolaiseista 80% väittää olevansa valkoisia, todistavat NDA-testit jotain aivan muuta), muissa Latinalaisen-Amerikan maissa korkeintaan 25% ja vähintään 1%. Ja kun otetaan huomioon että jostain Argentiinasta ja Uruguaysta jo välimatkojen takia ei muuta ns. valkoisia siirtolaiseksi jenkkeihin, niin ei heitä voi olla Yhdysvaltain latinoista kovinkaan paljon. Latinoista suurin osa Yhdysvalloissa on sekaverisiä, piste. Tämä on puhtaasti antropologinen ja fenotyyppiin perustuva havainto, ei mitään tekemistä itseilmoituksen kanssa. Ihmisrotu on tarkkaan ottaen antropologinen ja evolutionaarinen kysymys, sosiaalipolitiikka joka määrittelee Yhdysvaltain ns. valheellisen rotujaottelun on kokonaan toinen asia. Ja ota huomioon että latinoita kutsutaan epävirallisesti ns. kansan suussa ruskeiksi – brown, kuten eteläaasialaisikin. Ja täytyy muistaa että Latinalaisessa-Amerikassa rotu jaoteltiin huomattavasti tarkemmin aikoinaan kuin Yhdysvalloissa – kaikki sekoitussuhteet.

Näitä luetaan juuri nyt