USA:n nuoret viehättyivät marxismista: Nyt kapitalistien pitäisi tajuta pelastaa kapitalismi omalta ahneudeltaan

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vedän vuosittain luentosarjaa ”Issues in the Contemporary World”, jossa opiskelijoiden kanssa tutkimme maailmaamme parhaillaan heiluttavien voimien taustoja, globalisaatiosta suurvaltapolitiikkaan, taloudesta poliittisiin ideologiohin.

Osana kurssia keskustelemme viime vuosisatojen keskeisistä poliittisista ja filosofisista teorioista sekä maailmankatsomuksista. Kun käymme läpi eri ajattelijoiden teorioita, yleensä reilu kolmasosa opiskelijoista ilmoittaa komppaavansa Karl Marxia.

Opiskelijat eivät ole ryntäämässä barrikaadeille tai julistamassa reaalisosialismin ihanuutta, mutta Marxin teoriat pääoman ja työvoiman välisestä ristiriidasta, pääoman yrityksestä minimisoida työvoimakustannuksensa, sekä hegeliläis-marxilainen dialektiikka kuulostavat heidän korvissaan loogiselta maailmaselitykseltä.

Opiskelijoiden Marx-diggailu heijastaa laajempia muutoksia alle kolmikymppisten amerikkalaisten maailmankuvassa. Useimpien nuorten amerikkalaisten mielestä sosialismi on parempi vaihtoehto kuin kapitalismi.

Kyse on osittain nuorten ihmisten sukupolvesta toiseen toistuvasta idealismista, jossa flirttaillaan paikoitellen radikalismin kanssa. Mutta marxismin suosio kertoo myös viime vuosikymmenten amerikkalaisen talouspolitiikan lyhytnäköisyydestä.

 

Yhdysvaltojen sosioekonominen liikkuvuus on tällä hetkellä länsimaiden hitaimpia. Tuloerojen massiivinen kasvu, yhä kalliimpi koulutus, teknologinen muutos ja väestöllinen kehitys ovat kaikki luoneet esteitä nuorten amerikkalaisten taloudelliselle hyvinvoinnille. Samoin talouspolitiikka, joka palkitsee omistamista työnteon sijaan.

Kun ikääntyvät suuret ikäluokat vielä samaan aikaan vaativat uusia veronkevennyksiä koulutuksen, infrastruktuurin ja nuorempien amerikkalaisten terveydenhoidon kustannuksella, alle kolmikymppisten turhautuminen on ymmärttettävää.

 

Luin hiljattain Walter Scheidelin teoksen The Great Leveler: Violence and the History of Inequality from the Stone Age to the Twenty-First Century. Scheidelin mukaan ainoastaan sota, vallankumous, valtion romahdus, tai valtava luonnonkatastrofi kykenevät merkittävästi tasoittamaan tuloeroja.

Scheidelin data ja analyysi ovat vakuuttavia. Sitä lukiessa maltillisen hyvinvointikapitalismin kannattaja pohtii, ovatko tämän päivän kapitalistit kyllin viisaita pelastamaan kapitalismin itseltään?

 

Lähihistoria tekee minusta varovaisen optimistin. Yhdysvallat on toiminut viisaasti aikaisemminkin. Presidentti Franklin Delano Rooseveltin New Deal auttoi Yhdysvaltoja torjumaan sekä vasemman että oikean laidan fanatismin.

Tulonsiirrot ja työllistämisohjelmat palauttivat amerikkalaisten uskon talousjärjestelmänsä ja yhteiskuntansa perimmäiseen toimivuuteen. Toinen maailmansota toki auttoi yhdistämään kansakunnan ja myös toi Yhdysvaltoihin täystyöllisyyden, mutta demokratian ja kapitalismin pelastustyöt olivat käynnistyneet vuosia ennen sotaa.

Scheidel uskoo, että hänen mainitsemansa kaoottiset talouden myllertäjät ovat nykypäivänä epätodennäköisiä. Maailmansotien vaatimat verot ja muut tulonsiirrot sekä sotia seurannut kommunismin uhka muodostivat taloushistoriallisen poikkeustilan.

Poliittisten äärilaitojen haasteista huolimatta amerikkalainen prakmatismi on ollut sitkeä voimavara. On liian aikaista lukea prakmatismille sielunmessua.

Omalla tutkimusalallani olen toistuvasti törmännyt Yhdysvaltojen etelän yritysten moderniin sloganiin: työntekijöiden järjestäytyminen johtuu huonosta henkilöjohtamisesta. Toivottavasti maan politiikot ja talousjohtajat seuraavat sloganin henkeä, tai Marxin kannatus luentosaleissa kasvaa – ja siirtyy yhä lopulta myös kaduille.

 

Soundtrack: Beirut, The Rip Tide.