Urheilu, nationalismi ja bisnes

Keskustelu jääkiekon MM-kisojen lipunhinnoista on mielenkiintoinen esimerkki nationalismin, kapitalismin, ja urheilun hämmentävästä suhteesta suomalaisessa ja eurooppalaisessa kulttuurissa.

Kalliit hinnat ovat saaneet kansakunnan puhkumaan pyhää raivoa suomalaisia jääkiekkopomoja kohtaan. Protestilakanat ovat ilmenneet katsomoihin, ja täysin entiseen itäblokkityyliin ovat kisojen organisoijat pyrkineet hiljentämään mielenosoittajat.

Kansallishenkisen urheiluhulluuden ja kapitalismin suhde eurooppalaisessa urheilussa on epäselvä ja kiistanalainen. Tämä on eräs pienistä mutta merkittävistä eroista eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä.

Jalkapallon MM-kisojen yhteydessä kuulemme aina satunnaisesti palkkioriidoista joukkueiden ja urheilupomojen välillä, kuten Togon tapauksessa vuonna 2006. Eurooppalaiset kaverini reagoivat tapauksiin valittamalla ahneista pelaajista: ”Heidän pitäisi pelata maansa kunnian eikä rahan takia!” Amerikkalaiset kaverini tuumasivat, että ”MM-kisat ovat valtava miljardibisnes. Pelaajat ansaitsevat oman siivunsa kakusta.”

Eurooppalainen huippu-urheilu on valtaosin nationalistista, lippujen ja muiden patrioottisten symboleiden värittämää mellestystä. Maajoukkueet ovat meidän jengejämme, ja pelaajavalinnoista pelistrategiaan ja pääsylippujen hintoihin, me eurooppalaiset vaadimme liki demokraattista päätöksentekomallia joukkueen ja urheilutapahtumien johtamiseen, aina lippujen hintoja myöden. Urheilijat ovat, kuten koko kilpaliikunnan suomenkielinen sana viittaa, urhoja, joiden pitäisi puristaa sinivalkoista verta ja hikeä reilun viisimiljoonaisen kansakunnan puolesta, pyyteettömästi ja liki Talvisodan hengessä.

Amerikkalaiset ymmärtävät, että jopa maajoukkueet ovat bisnes. He seuraavat ennen kaikkea kansallisia (tai kahden kansan) urheilusarjojaan: koripalloa, baseballia, jenkkifutista, ja jääkiekkoa. Ainoastaan olympialaiset ja jalkapallon MM-kisat herättävät heidät puolitehoiseen urheilunationalismiin, ja kylmän sodan loputtua jopa olympialaiset ovat menettäneet hohtoaan amerikkalaisten silmissä. Urheilijoiden ja urheiluliittojen rahastus kisoilla ja mitaleilla on heille itsestäänselvyys.

Jos amerikkalaiset sattuisivat järjestämään jääkiekon MM-kisat ja ylihinnoittelisivat liput, lyön vetoa mistä tahansa, että amerikkalainen yleisö kohauttaisi olkapäitään ja tuumaisi, että kisat jäivät heiltä katsomatta paikan päällä. Tänään me suomalaiset ja ruotsalaiset protestoimme, sillä maajoukkueen seuraaminen on meille sekä kansallinen oikeus että jopa velvollisuus. Ajatus, että urheilutapahtuman lipunhinnat kirvoittaisivat kommentteja ministeriä tai jopa (konsevatiivista) presidenttiä myöden on amerikkalaisille absurdi.

Jääkiekkoliitto mokasi rajusti lippujen hinnoittelussaan sekä suhtautumisessaan protesteihin ja julkiseen mielipiteeseen. He hallitsevat tuotemerkkiä nimeltä Suomen maajoukkue, ja nyt he käyttivät tuotemerkkiä erittäin huonosti. Kansakunnan tunteellinen reaktio on vahva, mutta ehkä suomalaisten pitäisi suhtautua maajoukkueeseen samalla tavalla kuin suomalaiset kiekkopomot: tämä on hyvää viihdettä ja vuorotellen hauskaa ja pelottavaa remellystä kansallisten symbolien ympärillä, mutta ennen kaikkea tämä on bisnestä.

Soundtrack: Deion Sanders, Must Be the Money.