Ukrainan tukemista kritisoivat republikaanit nojaavat menneen maailman työkaluihin – eristäytymisellä on Yhdysvalloissa pitkä historia
Ukrainan tukeminen on paitsi moraalisesti oikea ratkaisu, mutta pitkällä tähtäimellä myös Yhdysvaltojen oma etu. Miksi niin monet republikaanien oikeassa päädyssä kieltäytyvät näkemästä tätä? Vastaus löytyy sekoituksesta nationalistisia arvoja sekä vanhaa ulkopoliittista ajattelua.
Tämän päivän nationalistisen oikeiston ajama eristäytymispolitiikka eli isolationismi pohjautuu sen sadan vuoden takaiseen versioon.
Ensimmäisessä maailmansodassa Yhdysvallat lähetti ensimmäistä kertaa sotilaitaan Eurooppaan, rikkoen vuosisataista perinnettään pysytellä erossa eurooppalaisista konflikteista. Pian sodan jälkeen miljoonat amerikkalaiset pitivät sotaretkeä virheenä, haluten palata takaisin isolationismiin.
Vuonna 1919 kongressi torppasi Versaillesin rauhansopimuksen sekä Yhdysvaltain jäsenyyden kansainliitossa. Vuoden 1922 protektionistinen Fordney-McCumber Tariff Act nosti tuontitulleja ja vahingoitti kansainvälistä kauppaa. 1924 uusi maahanmuuttolaki loi länsieurooppalaisia suosivan sekä useimpien aasialaisten maahanmuuton kieltävän kiintiökäytännön.
Nykyiset kansallismieliset isolationistit ajavat samanlaista politiikkaa. Donald Trump kyseenalaisti Naton sekä kansainväliset yhteisöt ja hurrasi brexitille. Hän nosti tuontitulleja sekä kritisoi vapaata kauppaa. Aivan vaalikampanjansa alkusuoralla hän luonnehti latinomaahanmuuttajia rikollisiksi ja presidenttinä hän sulki maahanmuuton useimmista Lähi-idän maista.
Nämä toimet hätkähdyttivät muuta maailmaa, koska ne poikkesivat niin vahvasti Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeisestä linjasta. Silti ne edustivat pitkäikäistä ja vahvaa suuntausta amerikkalaisessa ulkopoliittisessa ajattelussa.
Muusta maailmasta eristäytymisen juuret kietoutuvat koko amerikkalaisen syntytarinan ympärille. Englanninkielisen Pohjois-Amerikan poliittinen historia on alusta saakka ollut taistelua isolationistien sekä kansainvälisen yhteistyön kannattajien välillä.
Kun ensimmäiset separatistiset puritaanit, niin sanotut pyhiinvaeltajat, saapuivat nykyiseen Massachusettsiin vuonna 1620, he halusivat irrottautua syntisestä Englannista sekä sen kirkosta. Uskonnolliset fanaatikot halusivat vetää pesäeroa paitsi Englantiin, myös Virginian aikaisemmin perustettuihin yhteisöihin, jotka keskittyivät tupakkatalouteen ja atlanttiseen kauppaan.
Köydenveto isolationistien sekä kansainväliseen talouteen sitoutuneiden amerikkalaisten välillä alkoi heti ensimmäisten siirtokuntien myötä. Vuosikymmenten saatossa molemmat osapuolet olivat silti samaa mieltä yhdestä keskeistä asiasta: Amerikka ja (vuoden 1776 jälkeen) Yhdysvallat oli parempi paikka kuin se, jonka he jättivät taakseen.
Vuosisatainen miljoonien maahanmuuttajien virta vahvisti tarinaa maasta demokratian, mahdollisuuksien ja vapauden tyyssijana. Euroopan köyhyyttä, sotia ja asepalvelusta, uskonnollista sekä etnistä sortoa ja suoraa tyranniaa paenneiden siirtolaisten jälkeläiset kuulivat selkeitä rinnastuksia Yhdysvaltojen ylivertaisuudesta verrattuna Suomeen tai Sisiliaan.
Isolationismi on ollut osittain myös alueellista sekä etnistä. Keskilänsi eli enemmän kotimarkkinoista, kun taas etelävaltioiden tupakka-, puuvilla- ja riisitalous vei tuotteitaan merten taakse. Maailmansotien aikaan saksalaisten ja irlantilaisten jälkeläiset halusivat valtaosin pysyä erossa sodasta, mutta englantilaisten ja ranskalaisten vesat kannattivat kovempia otteita Saksaa vastaan.
Amerikkalaiseen isolationismiin on varsinkin 1900- ja 2000-luvuilla liittynyt vahva rasistinen perusvire. Lentäjäsankari Charles Lindbergh, America First Committee –liikkeen näkyvä jäsen, kaveerasi Hermann Göringin kanssa ja varoitti syyskuussa 1941, kuinka ”englantilainen ja juutalainen rotu” yrittivät puskea Yhdysvaltoja sotaan.
Isolationismi ja rasismi muodostivat sekavan sopan. Presidentti Woodrow Wilson oli sekä vankkumaton rasisti että kansanvälisyyden puolustaja, joka toi Yhdysvallat mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Usein isolationismi, rasismi sekä maahanmuuton vastustaminen asuivat kuitenkin samoissa poliittisissa taloissa.
Teknologia on tehnyt turvallisuuspoliittisesta isolationismista mahdotonta. Pearl Harborin hyökkäys 7.12.1941 murensi illuusion valtamerten sekä etäisyyden tuomasta turvallisuudesta, ja suihkukoneet sekä mannertenväliset ohjukset alleviivasivat viestiä.
Samalla tavalla globalisaatio sekä teknologinen kehitys ovat vaikeuttaneet taloudellista isolationismia. Modernit puhelimet, sateliitit, faksit ja sittemmin internet ovat murentaneet paikan merkitystä työnteossa. Sähköpostit singahtelevat yhtä nopeasti Atlantasta Intiaan kuin naapuriin.
Ukrainan tukemista kritisoivat kansallismieliset republikaanit uskovat voivansa palata takaisin menneisyyteen joka katosi toisen maailmansodan sekä teknologisen kehityksen myötä. Heidän ajattelunsa synkkaa vahvasti 1930-luvun Lindberghin kanssa, joka halusi pysyä irti toisesta maailmansodasta, koska Adolf Hitler ja natsi-Saksa kuitenkin voittaisivat sen.
Kuten Lindbergh, republikaanien kansallismielinen siipi ihailee perinteisistä arvoista puhuvia vahvoja ja autoritäärisiä johtajia. He näkevät Vladimir Putinissa ja Viktor Orbánissa maagisen portin menneisyyteen sekä valkoiseen, nimellisesti kristittyyn heteronormatiiviseen hegemoniaan.
Ukrainan menestys sodassa sekä Volodomyr Zelenskyin henkilö ovat ravistelleet kansallismielisten vankkaa uskoa autoritääriseen traditionalismiin. Kuten konservatiivinen älykkö Nick Catoggio kiteytti The Dispatch -webbijulkaisussa, tämä on ruokkinut kansallismielisen oikeiston Zelenskyi-vihaa sekä vaatimuksia Ukrainan tukemisen lopettamisesta.
Uusi isolationismi on ongelmallista, koska se perustuu teknologiset ja demografiset faktat sivuuttavaan ajatteluun. Se hakee polttoaineensa intuitiosta, nostalgiasta ja antipatiasta. Kuten monet muutkin reaktionääriset liikkeet, se pyrkii vastaamaan uuden aikakauden ongelmiin menneen maailman työkaluin.
Kansallismielisen oikeiston suhtautuminen Ukrainan sotaan on isolationismin sekä siihen liittyvien asenteiden mallikappale. Se perustuu 1930–40 luvuilla vääräksi todistettuun ulko- ja turvallisuuspoliittiseen malliin, jonka juuret ovat syvällä, mutta jonka soveltaminen tänään on loogista ainoastaan, jos sen edustajat uskovat Putinin voittoon – tai haluavat sitä.
Soundtrack: Neil Young, The Loner.