Ukrainan sota pakotti katsomaan peiliin: Yhdysvaltain Venäjä-politiikan kaikki versiot ovat olleet epäonnistumisia
Nyt Washingtonissa katsotaan menneisyyteen. Kylmän sodan alun patoamispolitiikka tekee nopeaa paluuta.
Vuonna 2012 republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney kutsui Venäjää ”Yhdysvaltojen merkittävimmäksi geopoliittiseksi uhkaajaksi”. Ehdokkaiden väittelyssä Barack Obama sivalsi Romneyn lausuntoa: ”1980-luku soitti. Se haluaa ulkopolitiikkansa takaisin.”
Obaman lausunto oli eräs väittelyn kohokohtia. Se osoitti tämän poliittiset taidot ja suvereenin tilannetajun. Obama voitti väittelyn sekä marraskuun vaalit.
Kommentti ei silti heijastanut todellisuutta. Myös Obaman hallinto sai huomata, että sen alkukauden toiveet Venäjä-suhteiden nollaamisesta ja uudesta alusta eivät tuottaneet tulosta.
Yhdysvallat ja Venäjä löysivät yhteisen sävelen esimerkiksi Iran-pakotteissa ja ohjusten vähentämisessä. Samanaikaisesti Obaman hallinto todisti Vladimir Putinin liukuvan kohti autokratiaa ja isovenäläistä visiota Itä-Euroopan tulevaisuudesta.
Krimin varastamisen ja Venäjän jatkuvan demokratian rapautumisen varjossa puhe suhteiden nollaamisesta alkoi näyttää nolostuttavalta ja amatöörimäisen naivilta.
Vuoden 2015 Münchenin turvallisuuskonferenssissa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg varoitti Venäjää: ”Kylmä sota on historiaa, ja sellaisena sen pitäisi pysyä.”
Yhdysvaltojen Venäjä-politiikka on etsinyt itseään jo kolme vuosikymmentä. Kun Neuvostoliitto kaatui, jotkut amerikkalaiset älykötkin puhuivat hegeliläisestä historian lopusta ja demokratian ja vapaan markkinatalouden pysyvästä hegemoniasta.
Moni amerikkalainen näki Venäjän läntisen maailman uusimpana jäsenenä. Se omaksuisi amerikkalaisten tavat ja arvot heti maistettuaan hieman demokratiaa ja kapitalismia. Oligarkkien nousu, 1990-luvun yhteiskunnallinen epävakaus sekä muut haasteet markkinatalouteen ja demokratiaan siirtymisesssä olivat vain muutosvaiheeseen kuuluvaa hikottelua.
1990-luvun myötä republikaanien haukkasiivessä sai näkyvyyttä Project for the New American Century -ajatushautomo. Sen neokonservatiiviset ideologit unelmoivat pitkäikäisestä yksinapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa amerikkalainen sotilasvoima takaisi – ja tarvittaessa jopa levittäisi – demokratian ja kapitalismin ilosanomaa vastentahtoisillekin kansakunnille.
George W. Bushin vaalivoitto vuonna 2000 toi neokonservatiivit Valkoiseen taloon. Irak oli heidän koelaboratorionsa, mutta myös Waterloonsa. Biljoonien dollareiden ja satojen tuhansien kuolonuhrien jälkeen neokonservatismi katosi marginaaleihin. Project for the New American Century kuopattiin vuonna 2006.
Demokraatit palasivat Barack Obaman myötä Valkoiseen taloon. Uusi ulkoministeri Hillary Clinton tapasi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin ”reset”-nappi kädessään maaliskuussa 2009.
Amerikkalaisen ulkopoliittisen ajattelun helmasynti on uskomus, että kaikki muut kansakunnat ovat pohjimmiltaan mini-amerikkalaisia, jotka haluavat olla täsmälleen kuin he. Tämä ajattelutapa leimaa niin miljoonien kansalaisten kuin monien politiikkojenkin maailmankuvaa.
Bush nuorempi ja neokonservatiivit näkivät amerikkalaisen arvomaailman levittämisen maan historiallisena tehtävänä. Obaman hallinto uskoi muun maailman jakavan presidentin empiirisen ja rationaalisen ajattelutavan. Donald Trump satsasi diilien ja henkilösuhteiden politiikkaan, sulle-mulle ajatteluun suurvaltatasolla.
Jokainen näistä ajattelutavoista kielii amerikkalaisesta hybriksesta eri ilmenemismuodoissaan. Muu maailma on muokattavissa kunhan Yhdysvallat puskee, selittää tai myy asiaansa oikealla tavalla.
Venäjä ei ole reagoinut amerikkalaisten odottamalla tavalla yhteenkään ärsykkeeseen. Se on edelleen paranoidi, muukalaisia vierastava ja imperialistinen valtio, jonka hallinto jakaa muut maat sateliitteihin ja potentiaalisiin vihollisiin. Sillä on, amerikkalaisten ja muun lännen harmiksi ja kummastukseksi, oma agendansa.
Yhdysvalloissa on käynnissä ulkopoliittinen murros. Viimeistään Venäjän hyökkäys Ukrainan pakotti Yhdysvallat toteamaan Venäjä-strategioidensa epäonnistumisen. Nyt maa katsoo takaisin menneisyyteen. George Kennan ja patoamispolitiikka ovat tekemässä nopeaa paluuta.
Uusi kylmä sota näyttää tällä hetkellä kirkossa kuulutetulta. Miten se eroaa aikaisemmasta versiosta, sisällöllisesti tai strategisesti? Millaisen poliittisen liikkumatilan ja turvallisuuden se antaa sitoutumattomille ja muille pienemmille maille? Miten realismi ja idealismi, arvot ja oma etu on määriteltävä uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa?
Maailmanpolitiikka on täynnä vaarallisia muuttujia. Voimme ainoastaan toivoa, että uusi kylmä sota tarjoaa samanlaista vakautta kuin aikaisempi versio, uusin rajalinjoin.
Soundtrack: Dmitri Šostakovitš, Sinfonia nro 10, e-molli, op 93.