Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Tulonjako: vaalien tärkein kysymys

Marko Maunula
Blogit Americana 16.1.2012 15:18

Tulonjako-kysymys on amerikkalaisen politiikan purkamaton, kellariin piiloitettu pommi. Puolueet ja ehdokkaat ovat olleet tietoisia sen olemassaolosta, mutta harva on peloltaan uskaltanut koskea siihen.

Individualismiin, kapitalismiin ja laissez-faire myyttiin uskovassa kulttuurissa keskustelu tulonjaosta johtaa helposti syytöksiin kateudesta sekä kaunaisesta vasemmistolaisuudesta. Analyyttiset ja kriittiset yritykset keskustella aiheesta aloittavat aina alakynnestä, ja lähtevät yleensä vankan vasemmistolaisia vaalipiirejä edustavilta politiikoilta.

Demokraattien sydän ei ole viime vuosikymmeninä ollut tulonjako-kysymyksissä. Puolueen johto on pitkälti 1960-lukulaisten ja heidän henkisten seuraajiensa käsissä. Heidän edustamansa new left -ideologia on nostanut rotu-, identiteetti-, sukupuoli-, ja seksuaalisuus-kysymykset vanhanaikaisen tulonjako-politiikan rinnalle ja ohi.

Viime vuosikymmenten keskustelu homoliitoista, naisten oikeuksista, ja rodullisesta tasa-arvosta vierastuttivat duunari-äänestäjiä, joista monet, varsinkin Etelässä, siirtyivät republikaanien taakse. Tämä on entisestäänkin tukahduttanut aktiivista keskustelua tulonjaosta. New left -liikkeen ja sen vastareaktion johdosta politiikan keskeinen polttopiste siirtyi 1980-luvulta alkaen arvokysymyksiin.

Vuoden 2008 finanssikriisin, laman, Euroopan velkakriisin, sekä teekutsu- ja occupy Wall Street -liikkeiden myötä tulonjako sekä makrotalouden kysymykset ovat nousseet jälleen pöydälle. Onko tulonjako tekemässä kauan kaivattua paluuta amerikkalaisen politiikan polttopisteeseen? Toivottavasti.

Valkoinen talo on ollut yhä kiinnostuneempi tulonjako-kysymyksistä. Viime vuoden joulukuussa pitämässään puheessa presidentti Obama puhui harvinaisen suorin sanoin nykyisen tulonjaon kehityksen vaaroista sekä sen aiheuttamista vaikeuksista työssäkäyville amerikkalaisille. Istuva presidentti aikoo selvästikin rakentaa jälleenvalintakampanjansa populistisen talouspolitiikan ympärille.

Mitt Romney on vastannut haasteeseen. Hän syyttää, republikaanisen pelikirjan mukaisesti, presidenttiä ”luokkasodasta” sekä ”kateuden politiikasta.” Romney on ollut systemaattinen nykyisen tulonjaon puolustaja, joka on osoittanut ei-aina-suosittua ymmärrystä jopa Wall Streetille.

Vaalien polttopiste on kirkastumassa. Väittelystä tulee mielenkiintoinen. Presidentti Obamalla on takanaan kiistattomat faktat, ja Romneyllä on puolellaan amerikkalainen eetos. Vaaleista on kehittymässä todellisuuden ja mielikuvien, datan ja kulttuurin välinen taistelu.

Soundtrack: The Rolling Stones, Street Fighting Man.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Tämä ei ole enää ongelma Suomessa. Niinistö on luvannut taistella ahneutta vastaan!

Kunnia vain yksilölliselle yrittäjyydelle ja menestykselle, mutta kokonaisedun nimissä pitää nähdä, ettei kaikista eli suurimmasta ole sen kummemmaksi kuin jos saa jokapäiväisen leipänsä. Siksi vastuullisten parempiosaisten on tunnettava huolta heikommistaan, ei vasenkateiden tapaan kadehtimalla ja laiskuutta suosimalla, vaan niin, että verovaroilla järjestetään työtä niin, etä kaikki saavat kohtuullisen tai niukan elannon oman käden kautta tarvitsematta varastaa tai naisten huorata. Julkisia töitä voidaan perustaa ja säästöt tulevat rikos-mmielenterveysmenoista.

Pelkkää puhetta. Obama ei ole tehnyt mitään tuloerojen tasoittamiseksi, eikä oikeasti ole yrittänytkään. Apologeetat sanovat että Obama ei ole tehnyt konkreettisia ehdotuksia tuloerojen tasoittamiseksi koska ne olisi kuitenkin tylysti kumottu kongressissa, mutta tämä on varsin laiha yritys, koska Obama on tehnyt muita ehdotuksia jotka on tylysti kumottu (vaikka ovat olleet sisällöllisesti samanlaisia kuin republikaanien aiemmat ajatukset).

Vapaassa markkinataloudessa jossa pääasiassa on vain yksityisomaisuutta, eikä ole mahdollisuutta hinta-, palkka-, vuokra-, tai muihin vastaaviin sulkuihin ja valtion mahdollisuudet ohjailla rahaliikennettä erittäin rajalliset. Missä ei voi harjoittaa myöskään laajoja tukitoimenpiteitä, ne eivät kuulu markkinatalouteen, tuet kuuluvat suunnitelmatalouteen.
Tämmöisessä järjestelmässä on pakko olla suuri osa kansalaisista köyhiä (köyhät ovat inflaatiopuskurina). Idea on että kauppias ei voi nostaa hintoja, koska kansalaisilla ei ole rahoja.
Nyt jos USA:ssa tasattaisiin tuloeroja ja kaikille taattaisiin kohtuullinen toimeentulo, niin kauppa huomaa nopeasti, että ihmisillä on enemmän rahaa ja nostaa hintoja. Inflaatiokierre on valmis.
Suomeen ajettiin sisään tämä sama systeemi, meille luotiin tahallaan isot tuloerot ja suuri köyhien luokka, ns. ”hallittu rakennemuutos” joka muutos on edennyt juuri niin kuin Suomen rouvat ja herrat sen kaavailivat. Tämän asian muuttaminen ei onnistu entiselleen niin kauan kun suomi on eurossa, ellei sitten koko Eurooppa käänny pohjoismaiseen sekatalouteen, jossa vielä Norja, Ruotsi ja Tanska ovat.
Ei ole sellaista Obamaa joka amerikkalaisessa systeemissä pystyisi juurikaan tasamaan tuloeroja.

Miksi suomalaiset toimittajat järjestään katsovat asiakseen kertoa kaikkitietävään ja ylimieliseen tyyliin, mitkä ovat amerikkalaisen yhteiskunnan suurimmat ongelmat ja miten asiat siellä tulisi järjestää.

En ole huomannut samanlaista intoa järjestellä Nicaraguan, Venezuelan, Kuuban, Syyrian, Venäjän, Kiinan, Kongon demokraattisen tasavallan jne asioita. Ehkä tulonjakoasiat ovat näissä maissa jo kunnossa?

Retoriikkakin on tuttua ns. tiedostavasta mediasta: demokraattipresidentti on siis ”huolissaan vaaroista ja vaikeuksista”, republikaanit taas leimataan pelikirjan käyttäjiksi.

Suomalaisjournalisteilla on naiivi tapa jakaa osapuolet hyviin ja pahoihin ja ratkaisut oikein ja väärin perustelluiksi: ”Presidentti Obamalla on takanaan kiistattomat faktat, ja Romneyllä on puolellaan amerikkalainen eetos.”

Ikävä tulee Risto Johnsonia, Timo TA Mikkosta, Aarne Tannista ja Pasi Rutasta.

Eiköhän eniten tulonjakoon ja ns. duunarien asemaan Yhdysvalloissa ole 1990-luvun alkupuolelta lähtien vaikuttanut Nafta-sopimus.

Sen retostelu ei kuitenkaan istu median agendaan, koska ratifiointiin ja laiksi vahvistamiseen osallistui myös demokraattipresidentti Clinton.

Näitä luetaan juuri nyt