Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Tuhoavatko tunteet akatemian?

Blogit Americana 14.8.2015 09:30
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Amerikkalaisten yliopistojen keskustelukulttuuri on rapautunut pahasti viime vuosikymmeninä.

Kun istuin amerikkalaiseen luentosaliin ensimmäistä kertaa vuonna 1992, New Left -ideologia oli vahvasti ankkuroitunut amerikkalaiseen akateemiseen maailmaan ja valtaosa sen edustamista ajatuksista oli rikastuttanut omaa alaani, Yhdysvaltojen historiaa.

Naisten, afroamerikkalaisten ja muiden vähemmistöjen näkökulmat avasivat uusia ja aurinkoisia ikkunoita tutkimukseen. New Left -tutkijat rikastivat tiukkojen marxilaisten teorioiden ja konsensuskoulukunnan idealismin hallitsemaa kenttää.

Jossain vaiheessa avoimuus uusille näkökulmille ja tietoisuus identiteettien roolista kulttuurin luomisessa muuttui tiukkahuuliseksi, sulkeutuneeksi ja vihaiseksi syyllistämiseksi sekä sen vastakappaleeksi: uhrimentaliteetiksi. Tänään akatemian keskeiset ihanteet, älyllinen rehellisyys ja avoimuus, ovat vaarassa.

The Atlantic käsittelee tuoreessa ja erinomaisessa artikkelissaan amerikkalaisen akatemian hälyyttävää herkkyyttä opiskelijoiden tunteille. Yhä useammat opiskelijat eivät halua kuulla mitään, joka saattaa jollain tavoin kyseenalaistaa heidän maailmankuvansa tai ravistaa heidän tunnemaailmaansa. Valitettavan monet yliopistot ja professorit ovat antaneet periksi, sanitoiden luentoja ja opintomateriaaleja tavalla, joka vahingoittaa koko akatemian pohjimmaista missiota.

Monet koomikot ovat sanoneet, kuinka he eivät enää esiinny kampuksilla, koska he ovat väsyneitä niiden poliittisesti korrekteihin protestoijiin. Muun muassa Jerry Seinfeld, Chris Rock ja Bill Maher ovat julkisesti puhuneet aiheesta.

Viime vuonna opiskelijoiden ryhmä yritti estää Maheria puhumasta University of California at Berkeleyn kampuksella, koska he eivät pitäneet Maherin islamismin kritiikistä. Viis siitä, ettei Maherin puheen pitänyt alun perin edes käsitellä islamia.

 

Niin sanottu ”emotionaalinen järkeily” käy yhä useammin relevantista argumentista: koska minusta tuntuu niin, sen täytyy olla totta. Subjektiivinen emootioiden logiikka on, monille opiskelijoille ja heitä vellihousuisesti myötäileville professoreille, hyväksyttävä tapa puolustaa kantaansa debateissa.

Kyse ei ole pelkästään liberaalista taudista. Olen jatkuvasti todistanut, kuinka republikaaniset opiskelijat, havaitessaan argumenttiensa heikkouden, nostavat itsensä logiikan ja faktojen yläpuolelle vetämällä hihastaan ”mutta minusta tuntuu tältä” -valttikortin. Sama pätee fundamentalistikristittyihin.

Kun kirjoitin väitöskirjaani University of North Carolinassa, republikaaniset opiskelijat ilmestyivät pilaamaan demokraattisen senaattoriehdokkaan puheen buuauksillaan.

Viime vuosina olen häpeäkseni joutunut lukemaan, kuinka liberaalit opiskelijat ovat yrittäneet sabotoida islamismin kriitikon ja Israelin puolustaja David Horowitzin puhetilaisuudet pariin viime otteeseen. Kuluvan vuoden keväällä jotkut opiskelijat valittivat, kuinka konservatiivisen puhujan saapuminen kampukselle sai heidät tuntemaan olonsa ”turvattomaksi”.

Jos me emme voi avoimesti puhua kaikesta mahdollisesta kampuksilla, missä ihmeessä me voimme puhua natsismista, fasismista, kommunismista, rasismista, Israelista, uskonnosta tai mistä tahansa rehellisesti, logiikan ja hyvän argumentoinnin pelisääntöjen mukaisesti? Anonyymeistä internetin chat-palstoista ei tähän vielä ole.

 

Soundtrack: Morrissey, Seasick Yet Still Docked