Trumpin äänestäjät tarvitsevat ymmärrystä
Englantilainen kirjailija Zadie Smith julkaisi tuoreessa New York Review of Booksissa erinomaisen analyysin brexit-äänestyksestä.
Smith, transatlanttisen, gentrifioidun, kulturaalisesti valveutuneen, etnisesti kirjavan ja poliittisesti korrektin kuplan asukki reagoi vaalitulokseen sekoituksella kauhua ja älykästä itsekritiikkiä.
Pari päivää ennen äänestystä Smith söi illallista Pohjois-Lontoon älyköistä koostuneen seurueensa kanssa. He ihmettelivät porukalla koko vaaleja: miten kukaan voi äänestää eri tavalla kuin me?
Keskustelijat pian siirtyivät kritisoimaan nuorempien vasemmistolaisten taipumusta sensuuriin sekä eriävien mielipiteiden tukahduttamiseen. Eräs keskustelijoista sanoi, että nuoret ”ovat oppineet asenteen meiltä. Me olemme aina halunneet, että ihmiset tietäisivät meidän olevan oikeassa, asioiden oikealla puolella. Oikeassa oleminen on ollut tärkeämpää kuin tekeminen. Se on ollut kaikkein tärkeintä.”
Smith joutui myöntämään itselleen, että hänen elinympäristönsä ei ole niin harmonisen monikulturaalinen kuin hän haluaisi kuvitella. Cambridgessa koulutettu jamaikalaisen äidin ja englantilaisen isän tytär, eräs sukupolvensa parhaita englanniksi kirjoittavia kirjailijoita, New Yorkin ja Lontoon älykköpiirien välillä sukkuloiva Smith havahtui modernin Britannian olevan erilainen kuin hänen asemassaan olevat ihmiset uskottelevat.
Mikä hänen keskiluokkaisessa ympäristössään on virkistävää monikulttuurisuutta merkitsee työväenluokkaisissa naapurustoissa taistelua rajallisista julkisista palveluista, työvoiman ylitarjonnan synnyttämiä alenevia palkkoja. Ääni brexitin puolesta oli usein huonosti informoitu, mutta emotionaalisesti ymmärrettävä reaktio voimattomuuden tunteeseen.
Pienellä muokkauksella Smithin kuvaus sopisi erinomaisesti myös analysoimaan Trumpin kannattajia sekä meitä amerikkalaisia korkeasti koulutettuja, keskiluokkaisia, poliittisesti korrekteja hyviä ihmisiä.
Aivan liian monet meistä suhtautuvat Trumpin kannattajiin kuin ilkeisiin pikkulapsiin, rasistisiin modernin maailman totaalikieltäytyjiin.
Ei sinänsä, etteikö tämä olisi totta. Trumpin kannatus hakee ison osan polttoaineestaan rasismista, islamofobiasta, sekä halusta lyödä hampaat kurkkuun akateemisilta besserwissereiltä. Trumpin vaalitilaisuudet ovat liki pelottavia pinnan alla kytevässä väkivaltaisuudessaan.
Monet Trumpin kannattajista tietävät, että heidän ehdokkaansa puheet ovat puutaheinää. Silti, hän edustaa miljoonille äänestäjille kapinaa, vastareaktiota työväenluokan taloudelliseen ahdinkoon yhdistettynä suuttumukseen demokraateille, jotka ovat kiinnostuneempia naisten, homojen ja rodullisten vähemmistöjen edunvalvonnasta kuin valkoisten duunareiden huolista.
Trump on vastenmielinen ihminen, ja monet hänen äänestäjistään edustavat vastenmielisiä arvoja, raivoa ja toiseuden inhoa. Silti, summittaiset tuomiot ja äänestäjien pilkka eivät luo mitään rakentavaa, pahentaen amerikkalaisen politiikan polarisaatiota entisestään.
Thomas Carlyle sanoi: ”If something be not done, something will do itself one day, and in a fashion that will please nobody.” Republikaanit ja demokraatit eivät kummatkaan ole tehneet kylliksi töitä jatkuvien tuloerojen hillitsemiseksi, sosiaalisen liikkuvuuden ruokkimiseksi.
Nyt republikaanit ovat todistaneet vihaisen sirkuspellen ja huijarin kaapanneen heidän puolueensa, heidän aikaisemmin salaisesti halveksimansa ja manipuloimansa vaalikarjan hurratessa äänekkäästi. Demokraatit ovat liki samassa jamassa, peläten menettävänsä otteen (ja sen mukana vaalit) Keskilännen duunari-osavaltioista.
Puolueiden on kunnioitettava ja kuunneltava Trumpin äänestäjiä, eikä ainoastaan tuomittava heidän krooninen väärässä olemisensa. Sen myötä myös ryhmän suuttumus haihtuu. Kuunnelkaamme Carlylea.
Soundtrack: Iggy and the Stooges, Search and Destroy
