Trump ja narsismin voima
Kymmenen viime kuukautta poliittiset kommentaattorit, republikaaniset operaattorit, toimittajat, rivipolitiikot ja tavalliset amerikkalaiset ovat seuranneet Donald Trump -ilmiötä sekoituksella huvittuneisuutta, ällistystä ja kauhua.
Kun Trump astui kameroiden eteen 16. kesäkuuta 2015 julkistaakseen ehdokkuutensa, hänen puheensa sai allekirjoittaneen hörppäämään kahvinsa väärään kurkkuun.
Täysin hatusta temmatussa, vapaasta assosiaatiosta toiseen liitävässä monologissaan ehdokas Trump kutsui meksikolaisia raiskaajiksi ja rikollisiksi sekä lupasi ”tehdä Amerikasta jälleen upean”. Koko puhe oli yhtä johdonmukainen kuin suihkussa itsekseen jupisevan vihaisen rasistin aivoitukset.
Ehdokkuus oli alusta alkaen vitsi. Useimmat poliittiset kommentaattorit suhtautuivat Trumpin ehdokkuuteen markkinointikikkana tai narsistista persoonallisuushäiriötä potevan miehen fantasiana.
Trumpin kampanja otti tuulta nopeasti. Esivaalien alkusuoralla hän alkoi pieksemään establishmentin ehdokkaita yksi toisensa jälkeen. Trumpin nöyryyttämät Jeb Bush ja Marco Rubio siirtyivät laulukuoroon, pienempien nimien seuraksi.
Lopult nimityksestä vakavasti kisasivat enää Trump ja toinen puolueen establishmentin kriitikko Ted Cruz. Indianan jälkeen Trumpista tuli puolueensa oletettu ehdokas.
Kun Trump-ilmiö osoittautui kestäväksi, poliittiset tarkkailijat ryhtyivät analysoimaan miehen suosion syitä – tämä blogi mukaan luettuna.
Seison edelleen analyysini takana. Mutta metapoliittisten motiivien lisäksi Trumpin suosio selittyy myös psykologisilla tekijöillä.
Trump on narsisti. Hän selkeästi uskoo olevansa maailman paras liki kaikessa ja että hänestä tule yksi historian parhaita presidenttejä.
Narsistit ovat usein taitavia vakuuttamaan ja manipuloimaan ihmisiä ympärillään. Trump on luonut ympärilleen auran, jossa jatkuva, johdonmukainen ja pöyristyttävä valehtelu on muuttunut hyväksyttäväksi pikkuseikaksi.
Maaliskuussa Mitt Romney järjesti pressitilaisuuden, jossa hän kritisoi suorasanaisesti Trumpin ehdokkuutta ja Trump-illuusiota. Romney luetteli Trumpin epäonnistuneita bisneksiä, muun muassa 2007 kaatuneen Trump Steaks -pihviyrityksen.
Muutama päivä myöhemmin Trump esitteli omassa pressitilaisuudessaan pihvejä, joita hän kutsui Trump Steaksin tuotteiksi. Trumpin avustajat olivat käyneet aikaisemmin ostamassa tukun pihvejä paikallisesta lihakaupasta, ja ne olivat vielä osittain lihakaupan papereissa, mutta Trump, vakavalla naamalla, sanoi niiden olevan hänen firmansa tuotteita.
Vale oli niin röyhkeä ja päivänselvä, että kukaan ei edes osannut reagoida siihen.
Sama strategia leimaa Trumpin esiintymisiä kautta linjan: täysin tuulesta temmatut väitteet, suora valehtelu, vihjailu ja herkeämätön yleisön manipulointi tehoavat, sillä ne ovat niin häpeämättömiä. Trumpin kanssa tinkaaminen on kuin väittelisi nelivuotiaan kanssa.
Narsistit saavat ihmiset uskomaan heitä, sillä he usein uskovat itsekin jollain tasolla tarinoitaan ja tulkintojaan. Vääriintynyt todellisuuskäsitys luo oudon auran heidän ympärilleen, ja monet narsistin imuun joutuneet alkavat itsekin osittain asumaan narsistien todellisuudessa.
Hillary Clintonin haaste on, miten hän voi väitellä miehen kanssa, joka on täysin immuuni kritiikille sekä omien subjektiivisten ja vääriintyneiden tulkintojensa ulkopuoliselle todellisuudelle?
Trump raivasi tieltään republikaaniset kilpailijansa, sillä häntä vastaan väitteleminen on liki mahdotonta. Sekoitukset solvauksia, asian ohi puhumista, täysin häikäilemätöntä valehtelua ja kyvyttömyys tiedostaa tappiotaan tekevät Trumpista vaikean vastustajan.
Kun republikaaniset vastustajat yrittivät sivuuttaa Trumpin hiljaisuudella, hän tulkitsi sen voitoksi. Jos he vastasivat Trumpin haasteeseen, he havaitsivat tulleensa imaistuksi Trumpin omaan todellisuuteen.
Hillaryn joukkueen haaste on kouluttaa mahdollisimman suuri osa äänestäjistä tiedostamaan Trumpin psyykeen omalaatuinen rakenne. Koulutuksen panoksena on vaalien lopputulos.
Soundtrack: Mott the Hoople, All the Young Dudes