Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Totuus vastaan tasapuolisuus – median vaikea dilemma

Marko Maunula
Blogit Americana 10.12.2012 21:30

Miten media voi olla puolueeton, jos toisen osapuolen argumentit perustuvat valeisiin?

Totuttuun tapaan amerikkalaiset painivat median puolueellisuus -ongelman kanssa viime kuun vaalien yhteydessä. Viime vuosikymmenten käsikirjoituksen mukaisesti republikaanit syyttivät valtamediaa Obaman myötäilystä, ja demokraatit olivat vihaisia median väitetystä hampaattomuudesta.

Mutta miten toimittaja voi olla sekä puolueeton että myös informatiivinen, jos toinen osapuoli valehtelee? Ovatko aito ja rehellinen tiedonvälitys sekä tasapuolisuus ristiriidassa?

Norm Ornstein ja Thomas Mann, kaksi eturivin riippumatonta poliittista tarkkailijaa, syyttävät mediaa republikaanien valeiden sivuuttamisesta. Heidän mukaansa amerikkalainen tiedonvälitys unohti vaalien alla tärkeimmän tehtävänsä, totuuden kertomisen, sillä media pelkäsi syytöksiä puolueellisuudesta.

Ornsteinin ja Mannin mukaan media mm. sivuutti täysin Romneyn kampanjan ja republikaanien väitteet, että valtion toimet eivät vaikuta työllisyyteen ja veroleikkaukset rikkaille alentavat budjettivajetta, vaikka väitteet ovat objektiivisesti arvioituna valetta.

Syytökset eivät ole uusia, mutta nyt ne tulevat poikkeuksellisen arvovaltaiselta ja informoidulta taholta. Ornstein ja Mann ovat rakentaneet uransa Yhdysvaltain arvostetuimmissa ajatushautomoissa: Ornstein tulee konservatiivisesta American Enterprise Institutesta, Mann työskentelee maltillisen keskitien Brookings Institutessa. Heidän maineensa tasapuolisina ja riippumattomina kommentoijina on tahraton, ja heidän syyttämisensä vasemmiston äänitorviksi vaatii melkoisia epistemologisia harppauksia.

Parivaljakko kirjoitti aiheesta ensimmäisen kerran keväällä. He sanoivat, että median pitäisi hyllyttää vaistonvarainen ”molemmat ovat yhtä huonoja” -asenteensa ja myöntää rehellisesti, että republikaaninen puolue on tällä hetkellä huomattavasti enemmän syyllinen valehteluun, faktojen kieltämiseen sekä fantasiapohjaiseen maailmankuvaan. Demokraatit eivät hekään saa synninpäästöä Ornsteinilta ja Mannilta, mutta demokraattien erheet eivät heidän mukaansa paini samassa sarjassa republikaanien kanssa.

Ornstein sanoi, että nykyinen media-ilmapiiri sekä median puolueellisuus-syytösten pelko on johtanut tilanteeseen, jossa jompi kumpi puolue pystyy perustamaan kampanjansa valehteluun, ja silti odottaa, että sen todellisuudenvastaiset argumentit esitellään mediassa tasapuolisena vaihtoehtona totuudelle.

Aikaisemmin Ornstein ja Mann vierailivat usein televisiossa riippumattomien kommentaattorien rooleissa. Nyt kanavat haluavat tasapainottaa heidän esiintymisiään konservatiivisten kommentaattorien avulla, ja tämä selvästi turhauttaa Mannia. Hän uskoo kertoneensa objektiivisen totuuden, mutta sen myötä hänet nyt luokitellaan liberaaliseksi kommentaattoriksi.

Parivaljakko perustelee kritiikkinsä huolellisesti, ja heidän pointtinsa ovat yleispäteviä. Minne median on vedettävä näennäisen tasapuolisuuden rajat? Onko median käsiteltävä mm. tieteellisiä teorioita tasavertaisina ja rinta rinnan uskonnollisten selitysten kanssa, vai onko politiikasta kirjoittaminen poikkeustapaus? Pitääkö median pohtia poliittisten toimitustensa pelisäännöt täysin uusiksi? Mitä tapahtuu totuudelle uuden median, postmodernin arvosekamelskan, ideologisen hihhuloinnin ja hyperpolitisoituneen kulttuurin aikakaudella?

Soundtrack: Glen Hansard, Lies.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Booktrack: Al Franken, Lies and the Lying Liars Who Tell Them – A Fair and Balanced Look at the Right

Todellisilta ongelmilta tai sellaisiksi helposti kehittyviltä missä tahansa tosiaan vaikuttavat:

– puolueettomusihanne vaatii medialta jopa totuuden ja valheen rinnastamista tasavertaisina
-myös tieto ja usko rinnastetaan samoin, jos uskonnollisten käsitysten esiintulo aiheuttaa yhteiskunnassa selvää vastakkainasettelua
– tuon tilanteen puolueettomat kriitikotkin rinnastetaan valheen puolustajien kanssa näin leimaten heidät lähemmäs toista äärilaitaa

Nämä median puolueettomuuspyrkimykset siis suosivat äärilaitoja ja valehtelijoita. Vastaavuuksia voisi etsiä meiltäkin, jossa erilaisia äärikäsityksiä on astunut vahvasti esille ja julkisuuteen.

Jesse Ventura totesi osuvasti eräässä televisiohaastattelussa seuraavasti : ”Our media today is in the creating the news rather than reporting it”.
Amerikkalaisten kanavien kaupallinen tausta johtaa käytännössä siihen, että tarjonta on vahvasti rahoittajan sanelemaa, ja samalla katsojakuntaa kosiskelevaa katsojalukujen ylläpitämiseksi.
Amerikkalaisen valta/massamedian voidaankin tyypittää aivan omaksi genrekseen otsikolla ”entertainment”. Eräänä räikeänä esimerkkinä FOX Televisions (22 kanavaa, näkyvyys 50% amerikan talouksista).
Onkohan amerikassa edes olemassa vakavasti otettavaa ns indiepohjaista uutistarjontaa, joka palvelisi edes jokseenkin puolueettomana uutislähteenä? Jos on, niin katsojaluvut eivät varmaan pilviä hipoa, koska tiettävästi amerikkalaisen keskiluokan ja köyhälistön majoriteetti ei välttämättä edes välitä tietää asioiden oikeata laitaa.
Näin siis amerikkalainen malli pääosin toimii, mutta yleisesti ottaen tämä pätee kaiken maailman median tarjontaan, sillä kaikella on rahoittajansa, ja rahoittaja määrää viime sijassa mitä ja miten asiat uutisoidaan. Esimerkkinä vaikkapa maailman suurin uutistoimisto Reuters, jonka omistaa kulissien takana maailman talouseliitti omine agendoineen.
Ei siis pidä aina sokeasti uskoa kaikkeen mitä uutistoimistot suoltavat absoluuttisena totuutena.
Jokaisen omalla vastuulla on suhtautua mediaan kriittisesti, ja suodattaa siitä mahdolliset epäpuhtaudet.
Professori Esko Valtaoja totesi eräässä hiljattain tehdyssä haastattelussa, että ihmiset jotka epäilevät eivätkä usko viralliseen mediaan, ovat ääliöitä (”Vain ääliöt uskovat internetin totuuksiin”). Melko kärjekäs lausunto, mutta sinänsä osittain paikkansa pitävä, että kun sitä ”tietoa” on internetissä todella paljon, niin pitää pitää pää kylmänä, jottei haksahtaisi vääriin totuuksiin totuuden etsinnässä.

The truth is out there.

Ornstein ja Mann nimeävät republikaanien politiikan valheeksi ja demokraatien erheeksi. Taisi tulla ensimmäinen tahra heidän maineeseensa tasapuolisina ja riippumattomina kommentoijina.

Tosin on väärä oletus, ja sitähän kyseiset tarkkailijat kritisoivatkin, että vastakkainasettelussa kaikkia osapuolia pitäisi kohdella tasaveroisina ja yhtä arvokkaina. Jopa puolueeton arvioija voi selvästi nähdä, jos jokin osapuoli on enemmän oikeassa, ja se on tuotava esille. Mutta päteviä ja asiallisia perusteita arvioinnille on oltava.

Eiköhän maailman media tasapuolisuuspyrkimyksessään 1930-luvulla yleisesti ottaen arvostanut Hitleriäkin moraalisesti länsivaltojen vertaisena, vain toisenlaista ja uudenlaista politiikkaa harjoittavana tahona. Ei sopinut pahemmin syytellä valtionpäämiestä murhaajaksi ja valehtelijaksi, joka hänen todellisuudessa tiedettiin jo vuonna 1934 olevan.

Valhe voidaan määritellä toisaalta tieto-opin, toisaalta etiikan näkökulmasta. Tieto-opin kannalta valhe, tai oikeammin epätosi väite, on sellainen väitelause, joka on falsifioitavissa empiirisen havaintoaineiston perusteella. Etiikan kannalta valhe on väite, jonka esittäjä tietää epätodeksi, mutta esittää totena. Sen sijaan paikkansapitämätönkään väite ei ole valhe, jos sen esittäjä itse pitää sitä totena. Poliitikko voi esittää paikkansapitämättömän väitteen joko tahallisen harhaanjohtamisen tarkoituksessa, jolloin häntä on oikeutettua syyttää valehtelijaksi, tai virheelliseen informaatioon luottaen, jolloin hän kylläkin erehtyy, mutta ei valehtele.

Olen ihmetellyt tätä samaa asiaa jo pitkään. Fox ”uutiset” ja heidän poliittiset talk shownsa suoltavat valhetta ja roskaa lähes taukoamatta. Varmasti sitä valhetta ja roskaa tulee demokraateilta ja muiltakin kanavilta. Mutta republikaanien touhu on niin räikeätä, että ei tarvitse mikään Sherlock olla paljastaakseen heidän valheensa, jos vain halua riittää.

Suomessakin on pieniä merkkejä nähtävissä kuinka pyrkimys objektiivisuuteen ja totuuteen ei ole enää tavoitteena, vaan yhä enemmän näemme puolueellista ja sensaatiohakuista uutisointia.

Medioitten uutisointia säätelee voimakaasti toimittajien puoluekannat.Valtaosa toimittajista on joko kokoomuksen tai vihreiden tukijoita. Muut puolueet vailla puolulehtiä ovat heikoilla. Toisaalta markkinatalouden tavoitteet osakkaille on saatava kunnon tuotot ja johdolle palkkoíot tuloksista. Päätoimittaja on usein myös toimitusjohtaja päämedioita pienemmissä lehdissä.
YLEn osalta Kokoomus sai himoitsemansa ja valtaa sen demareilta kokonaan.

Media – kuten poliitikot – valehtelee aina. Siksi se voisi jo pikku hiljaa rentoutua ja ymmärtää, että harva enää jaksaa ottaa tosissaan median valheita. Sen ei todellakaan tarvitse enää täristä tärkeänä ja miettiä syitä ja seurauksia. Riittää kun katsoo peiliin ja sekoittaa uuden kossypaukun. Aamulla sitten toimitukseen toivomaan parasta.

Vaikken sinänsä halua kiistääkään Maunulan asiantuntemusta USA:n politiikasta, monesti tulee mieleen hieman lähtökohtaisesti demovärittynyt raportointi. Olen toki aiemminkin ihmetellyt, miksei USA:sta tule meille uutisia, joissa ymmärrettäisiin (en tarkoita kannattamista!) paremmin 150 miljoonan republikaanin ajatusmaailmaa.

”…miksei USA:sta tule meille uutisia, joissa ymmärrettäisiin (en tarkoita kannattamista!) paremmin 150 miljoonan republikaanin ajatusmaailmaa.” (Du Pont)

Aina pitää ymmärtää eli käsittää toisten motiiveja ja tarkoitusperiä, siitähän on hyötyä itsellekin, mutta se ei tosiaankaan merkitse hyväksymistä. Kärjistetysti sanoen on tässä yhteydessä on ymmärrettävä se, miksi republikaanit (ainakin monet johtajista) kuulemma valehtelevat eli puhuvat parempaa tietoaan vastaan. Monet varmasti uskovatkin aidosti niin, ymmärrettäköön sen syyt eli esimerkiksi harhaanjohtaminen.

Ymmärtäminen ei siis ole hempeyttä vaan viileää analyysiä.

Eivätköhän perusjournalistit voisi lopulta tiputtaa sen toisenkin kengän lattialle ja tunnustaa avoimesti olevansa demokraattipuolueen kannattajia? Kaikkihan sen tietävät kuitenkin. Säästyisivät lukijatkin vaivaannuttavilta tunnoilta.