Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Tony Judt ja sosiaalidemokraattinen nostalgia

Marko Maunula
Blogit Americana 18.5.2011 16:30

Edesmenneen historioitsija Tony Judtin (1948-2010) Ill Fares the Land on läntisen sosiaalidemokratian kiihkeä ja poleeminen puolustus, jonka perusvire on vahvan… konservatiivinen?

Brittiläissyntyinen Judt asui vuodesta 1987 New Yorkissa, jossa hän toimi modernin Euroopan historian professorina, erikoistuen 20. vuosisadan Ranskaan. Paitsi erinomainen professori ja kirjailija, Judt oli julkinen intellektuelli sekä näkyvä ja aktiivinen hahmo vasemmistoälyköiden debateissa Atlantin molemmin puolin.

Judt saneli Ill Fares the Landin liki kuolinvuoteellaan, ALS-taudin runtelemana. Teos on poliittinen ja ideologinen testamentti, äänekäs ja historiasta ammentava palopuhe läntisen sosiaalidemokratian puolesta.

Judt katsoo työhuoneestaan tämän päivän Yhdysvaltoja ja Eurooppaa ja suree toisen maailmansodan jälkeisen yhteiskuntasopimuksen murenemista. Asiat eivät parane ilman uutta yhteisöllisyyttä, Judt uskoo.

Vanhan marxilaisen maailmankuva on selkeän kaksijakoinen ja historioitsijaksi yllättävän mustavalkoinen. Judtin kuvauksessa toisen maailmansodan jälkeinen aika jakautuu hyvään ja huonoon kauteen, sosiaalidemokratian nousuun ja laskuun, jonka lakipiste osuu suurin piirtein 1970-1980 lukujen taitteeseen. Maailma on muuttunut huonommaksi, Judt sanoo, ja rappion pohjimmainen syypää on uusi individualismi.

Judtin 1940-1960 lukujen kollektivismin ihailu on paikoitellen herttaisen nostalgista, mutta ajoittain hieman pelottavaa. Mustien taksien kaipuu on ymmärrettävää brittiläiselle keskiluokan kasvatille, mutta vahva yhdenmukaisuuden sekä univormu-yhteiskunnan ihailu häiritsevät ainakin yhtä tasapää-yhteiskunnan nurjia puolia kasvuvuosinaan todistanutta lukijaa.

Judt siteeraa mielellään klassisia konservatiiveja sekä erityisesti Edmund Burkea, joka kritisoi Ranskan vallankumousta sanomalla, että jokainen yhteiskunta joka tuhoaa valtionsa kivijalan, ”pian hajoaa individualismin pölyyn ja pulveriin.”

Kuten klassiset konservatiivit, Judt vierastaa individualismia sekä arvostaa traditioita, mutta siinä missä Burken traditiot koostuivat kirkosta ja 1700-luvun luokkayhteiskunnasta, Judtin rakastama traditio on 1940-1960 lukujen sosiaalidemokratia. Hän on rekrytoinut Burken klassiset tekstit tueksi individualismin, neoklassisen talousteorian sekä ns. kolmas tie -liberalismin vastaiseen hyökkäykseensä.

Teos suuntaa osan kärkevintä kritiikkiään muun muassa Tony Blairin ja Bill Clintonin ajamaa kolmas tie -politiikkaa vastaan, joka on Judtin mukaan osoittautunut joko kyvyttömäksi tai haluttomaksi pidättelemään oikeistolaisen talouspolitiikan vyöryä. Toisin sanoen, kolmannen tien ideologit ovat joko onnettomia toheloita tai osasyyllisiä neoklassiseen lumivyöryyn.

Teos on kirjoitettu, tekijän sanoin, ”nuorille lukijoille Atlantin molemmin puolin.” Se päivittelee uuden vasemmiston hampaattomuutta, sen ideologista ja operatiivista suunnan sekä loogisen puheäänen puutetta. Judt ei halua loukata mahdollisia seuraajiaan, mutta marxilaisen materialistin ja tulonjakopolitiikan lipunkantajan pettymys uuden vasemmiston esoteeriseen arvo- ja identiteettipolitiikkaan on selkeä.

Ihminen ei ole luonnostaan individualisti, Judt uskoo. Uusi kollektiivisuus, usko ihmisen yhteisöllisyyteen, sekä korostetut roolit veljiemme vartijoina ovat tarpeen maailman pelastamiseksi.

Kuoleva Judt haluaa vasemmiston jälleen pohtivan suuria kysymyksiä. Hänen sekoituksensa dialektista materialismia sekä ihmisen sosiaalisen olemuksen pohdiskelua tarjoavat hyvän kipinän. Poleemisuudestaan, ideologisesta ehdottomuudestaan sekä pedanttisesta otteestaan huolimatta kirja on mainiota luettavaa.

Judtin ajattelun kirkkaus sekä tehokas itseilmaisu ovat niin nautittavia, ettei hänen kanssaan tarvitse olla samaa mieltä pitääkseen hänen työstään.

R.I.P., Tony.

Soundtrack: The Kinks, Sunny Afternoon.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Kun tulonjaosta, terveydenhuollosta tms. tehdään mielipidetutkimuksia, niin amerikkalaiset ovat sosiaalidemokraatteja. Ja kaksi sellaista on seuraavissa vaaleissa ehdokkaina. Että sikäli demokratia näyttää toimivan.

Jos tutkimus siis tehdään niin että tiettyä tulojakoa ei määritellä mihinkään tiettyyn poliittiseen leiriin eikä maahan, niin kaikkihan nämä haluavat Ruotsin tulonjaon, Suomen koulut ja Ranskan terveydenhuollon. Mutta ei ”sosialismia”. Minusta on toiveita, että nämä asetelmat alkavat päästä pikku hiljaa oikean keskustelun kohteeksi.

Seuraavissa vaaleissa tulee olemaan presidenttiehdokkaina kaksi nuorta sosiaalidemokraattia, Romney ja Obama. Obama voittaa vaalit, mutta tulee olemaan kiintoisaa nähdä Romneyn kortit sitten kun hänen ei enää tarvitse vakuuttaa puolueensa äärisiipeä (joille jo hänen mormoniuskontonsa on vähän liikaa). Se saattaa päästää vähän ilmaa tähän keskusteluun.

Republikaaneilta on sitä paitsi ideat loppu, ja monet myöntävät sen. Se on nyt kohta pakko ruveta sosialismihommiin ja latinoita hyysäämään tai käy huonosti koko puolueen. Nopeimmin kasvavaa ääntäjäblokkia on kohdeltu ruokottoman huonosti. Ensimmäisen polven latinomaahanmuuttajat ovat konservatiivisia ehkä vielä vedettävissä oikeistoon abortin ym. teemojen turvin. Heidän lapsiaan tulee koko ajan lisää äänestysikään ja he kallistuvat vasemmalle. Se on nyt vaan pakko republikaanien ottaa se homoliittohernekin pikkuhiljaa pois nenästä, maahanmuuttoherneen lisäksi.

Näitä luetaan juuri nyt