Toisten rahoista on helppo antaa
Miljardöörit ja multimiljonäärit ovat nostaneet elämänlaatuani ja helpottaneet työtäni lukuisin tavoin.
Teen usein tutkimusta Emory Universityn ja Atlanta University Centerin kirjastoissa. Nautin usein viikonloppuisin Piedmont Parkin (Atlantan keskuspuisto) kävelypoluista, lammikoista ja yleisestä kauneudesta.
Olen Atlanta High Museum of Artin kannattajajäsen. Aina kun Atlanta Symphony Orchestra soittaa 20. vuosisadan venäläisiä säveltäjiä, istun salissa kuuntelemassa. Perheenjäseneni ovat hyötyneet Marcus Jewish Community Centerin palveluista – vaikka emme ole juutalaisia.
Ja niin poispäin.
Jokainen mainitsemistani instituutioista elää suurelta osin lahjoitusten turvin. Atlantan raharikkaat ovat pumpanneet niihin miljoonia dollareita omia rahojaan – vapaaehtoisesti. Heidän avokätisyytensä on tehnyt kaupungistamme huomattavasti paremman paikan kaikille sen kansalaisille.
Kaikkien Atlantan mesenaattien isä oli Robert W. Woodruff, Coca-Colan pitkäaikainen pomo.
Mies lahjoitti nykyrahassa satoja miljoonia dollareita omia ja johtamansa firman rahoja Atlantan yliopistoille, kulttuurilaitoksille, virkistysalueille… Molemmat mainitsemani kirjastot on nimetty hänen mukaansa. Woodruff lahjoitti niin paljon rahaa eri projekteille Atlantassa, että se alkoi nolostuttamaan jopa häntä itseään.
Sadat rikkaat atlantalaiset ovat seuranneet hänen esimerkkiään. Bernie Marcus, Arthur Blank, Ron Terwilliger, Donald Keough, Roberto Goizueta, Coxin suku ja kumppanit ovat pumpanneet satoja miljoonia eri hyväntekeväisyysprojekteihin.
Kyse ei ole vain egoa pönkittävistä ”haluan nimeni tuohon rakennukseen” -operaatioista. Kiinteistöbisneksellä rahansa tienannut Terwilliger on antanut esimerkiksi sata miljoonaa dollaria köyhien asumista tukevaan Habitat for Humanity -projektiin, avustaen niin hurrikaani Katrinan kuin Aasian tsunaminkin uhreja.
Warren Buffett aikoo antaa 99 prosenttia rahoistaan pois. Bill Gates viettää loppuelämänsä etsien keinoja lahjoittaa rahansa pois siten, että ne hyödyttäisivät mahdollisimman suurta osaa ihmiskuntaa. Ted Turner lupasi takavuosina lahjoittaa miljardi dollaria YK:lle. John Paulson antoi juuri Harvardille 400 miljoonaa dollaria.
Koko yhteiskunta ei voi tietenkään perustua vapaaehtoisille lahjoituksille. Verotuksen avulla luotuja tulonsiirtoja tarvitaan modernissa humaanissa yhteiskunnassa. Silti mesenaattien toiminnassa on jotain huomattavasti jalompaa kuin yhteiskunnallisesti ulkoistetussa hyväntekeväisyydessä.
Amerikkalainen individualismi ja uskomus siihen, että kaikki menestys tai sen puute ovat aina yksilön ansiota/syytä on kateettoman absoluuttinen. Kaikki ei ole aina kiinni yksilöstä. Yhteiskunnan on taattava kansalaisilleen kykyjä vastaava koulutus ja kattava terveydenhoito. Valtion on ojennettava auttava kätensä niille, jotka sitä todella tarvitsevat.
Silti liian usein liian monet määrittelevät oman ja kavereidensa humanismin ja hyvyyden sen perusteella, kuinka halukkaita he ovat jakamaan toisten ihmisten rahoja.
Jatkuva nojaaminen valtioon tulonsiirtojen ja yhteishyvän jakamisen moottorina myös ulkoistaa moraalimme ja yhteiskunnallisen sitoutumisemme. Minun ei tarvitse toimia, koska se on valtion tehtävä. Tämä asenne passivoi ja luo raskaita byrokratioita, jotka ovat usein kiinnostuneempia oman hallintonsa tilasta kuin sen varsinaisesta tuotteesta.
Tarvitsemme sekä verotusta että suoria lahjoituksia. Voimme väitellä niiden sopivista mittasuhteista, mutta ne tukevat toisiaan.
Kumpi sitouttaa sinut paremmin hyväntekeväisyyteen: anonyymi ja persoonaton verorahan maksaminen joka tilipussista, vai omilla rahoilla tuettu suora apu vaikkapa adoptoidulle kummilapselle Afrikassa, kirjeenvaihdon kera?
Kumman humanismi tuntuu aidommalta: omista rahoistaan antavan mesenaatin, vai toisten rahoja innolla jakavan, päivääkään tuottamatonta työtä tehneen aktivistin touhut?
Soundtrack: U2, One