Tietoinen strategia vai poliittinen hampaattomuus: miksi demokraatit ovat olleet hiljaa?
Myös monet Trumpia äänestäneet amerikkalaiset vaikuttavat huolestuneilta muutosten vauhdista ja mittakaavasta. Demokraatit vaikuttavat antavan republikaaneille köyttä, johon puolue voi hirttäytyä.
Donald Trumpin hallinto on ollut virassa vasta kuutisen viikkoa, mutta amerikkalaiset ovat seuranneet muutosten vauhtia tyrmistyneinä. On oikeutettua puhua hallinnollisesta vallankumouksesta, kun Trump on vetänyt jopa perustuslaillisia mutkia suoriksi.
Kaiken myllerryksen keskellä demokraatit ovat olleet yllättävän hiljaa. Onko kyse hampaattomuudesta vai tietoisesta strategiasta? Itse veikkaisin molempia.
Demokraatit ovat oppositiossa niin edustajainhuoneessa ja senaatissa kuin Valkoisessa talossa. Heitä vastassa on kurinalainen republikaaninen puolue, jossa muutamat hiljaa mutisevat soraäänet ovat voimattomia muokkaamaan puolueensa linjaa.
Opposition olisi melko turhaa tuhlata ruutia huutamiseen ilman merkitystä. Se ainoastaan vahvistaisi mielikuvaa demokraateista suurten sanojen ja tyhjien eleiden puolueena.
Toisekseen kongressin demokraattien johtajat soveltuvat huonosti oppositiopolitiikan tekoon. Senaatin vähemmistöjohtaja Chuck Schumer vaikuttaa väsyneeltä ja eläkkeelle pääsyä odottavalta osastopäälliköltä ennemmin kuin inspiroivalta puoluepomolta. Edustajainhuoneen Hakeem Jeffries huokuu yrityslakiin keskittyneen oikeusoppineen magneettista karismaa.
Suhteellinen passiivisuus voi olla myös strategista. Demokraatit vaikuttavat antavan republikaaneille köyttä, johon puolue voi hirttäytyä.
Republikaanit ja Trump ovat nyt vastuussa Yhdysvalloista. He eivät voi syyttää demokraatteja taloudesta, irtisanomisista, rikollisuudesta, maahanmuutosta, korruptiosta tai mistään muustakaan kansalaisia huolestuttavasta asiasta.
Amerikkalaiset, monet Trumpia äänestäneet mukaan lukien, vaikuttavat huolestuneilta muutosten vauhdista ja mittakaavasta. Vahingoniloiset liberaalit ovat täyttäneet sosiaalisen median ”mitä me sanoimme” -viesteillä. Trumpia äänestäneet mutta silti potkut saaneet liittovaltion työntekijät ja alihankkijat ovat myös ilmaisseet tyytymättömyyttä.
Osittain spontaanit ja osittain demokraattisten aktivistien ruokkimat republikaanien äänestäjätapaamiset ovat muuttuneet vihaisten kansalaisten huutosessioiksi. Elämä ei muuttunutkaan yhdessä päivässä paremmaksi kuten Trump lupasi. Muutokset ovat koskeneet suoraan tai välillisesti satoja tuhansia ihmisiä ja satoja yhteisöjä.
Amerikkalaiset äänestäjät ovat herkkiä tunnistamaan (ja myös kuvittelemaan) poliittisen korruption. Tämän päivän kulttuurissa heidän lähtökohtainen asenteensa politiikkoihin on valtaosin negatiivinen. Kaavailut mittavista verohelpotuksista rikkaimmille amerikkalaisille, yhdistettynä liittovaltion rahahanojen sulkemiseen, tarjoavat polttoainetta oppositiolle.
Kampanjaguru James Carville kehotti demokraatteja istumaan hiljaa ja odottamaan Trumpin hallinnon väistämätöntä itsetuhoa. Puolueen pitää leikkiä kuollutta ja oikean hetken tullessa käydä republikaanien kurkkuun ”kuin lauma hyeenoja”.
Demokraatit käyttivät samankaltaista strategiaa vuosina 1995–1996 Newt Gingrichin republikaaneja vastaan, vieden Bill Clintonin toiselle kaudelle ja kaventaen republikaanien johtoa edustajainhuoneessa.
”Mitä me sanoimme” -näsäviisastelu, demokraattien huutokuorot toisten demokraattien iloksi ja republikaanien äänestäjien haukkuminen tyhmiksi eivät, jostain kumman syystä, käänny äänivyöryksi.
Carvillen ehdotus saattaa olla demokraattien paras strategia. Varsinkin kun katsoo puolueen mielikuvituksetonta ja heikosti inspiroivaa johtoa.
Soundtrack: PJ Harvey, Big Exit