Tässä on viisi vuoden 2019 parasta amerikkalaista levyä – kyllä, pidän myös popista, jota on hauska hoilottaa suihkussa
Lista on tiukan subjektiivinen yhden miehen raatini pohdiskelun tulos.
Musiikkivuosien arviointi tuoreeltaan on vaikeaa puuhaa. Tason kokonaisvaltainen arviointi vaatii muutaman vuoden perspektiivin. Vuosi 2019 on nopeassa silmäyksessä tasokas, ja monta erinomaista amerikkalaista levyä kolkutteli ovea, Billie Eilishin ja Brittany Howardin debyyttilevyistä alkaen.
Valinnat ovat vaikeita mutta pakollisia. Tiukan subjektiivinen yhden miehen raatini päätyi pitkän pohdiskelun jälkeen viiden kärkilevyn listaan.
Lana Del Rey, Norman Fucking Rockwell
Del Rey tarkkailee Yhdysvaltoja kuin nuori, naispuolinen David Lynch tai Edward Hopper. Kalifornialaistunut newyorkilainen on kotiutunut länsirannikon aurinkoiseen eksistentialismiin, mutta kuvailee sitä ajoittain itärannikon viiltävällä sarkasmilla. Loistavat tekstit sekä usiikillinen sekoitus psykedelian kanssa flirttailevia pop-melodioita, 1950-1960 lukujen americanaa, folk-rokkia hienoisilla elektro-vivahteilla tekee Norman Fucking Rockwellista Del Reyn kunnianhimoisimman ja toistaiseksi parhaan albumin.
Tool, Fear Inoculum
Fear Inoculum on Toolin ensimmäinen albumi 13 vuoteen, mutta levytystauon aikana bändi ei ole juurikaan muuttunut. Danny Carey ja Justin Chancellor muodostavat erään maailman parhaimmista ja omaleimaisimmista rytmiryhmistä, ankkuroiden Toolin vahvasti rockin sisäiseen tuntoon. Uusi albumi on tyypillistä Toolia. Se on mahtipontinen, rönsyilevä, kunnianhimoinen ja itsensä vakavasti ottava paketti raskasta proge-rokkia. Ja se, paremman sanan puutteessa, toimii.
Nick Cave and the Bad Seeds, Ghosteen
Tiedän, Nick Cave on australialainen joka asui kauan Englannissa, mutta miehen koti on nykyisin Los Angelesissa, jossa hän myös kirjoitti ja levytti ison osan Ghosteenista. Me omimme nyt miehen, ainakin toistaiseksi. Cave on ratkaissut ikääntyvän rock-muusikon ongelman lopettamalla soittamasta rokkia. Tänään hän on goottisukupolven Leonard Cohen ja ambient-äänimaalailua suosiva mestariluokan lyyrikko. Albumin nimikkokappale on pakahduttavan voimakas, kymmenien kuuntelujen jälkeenkin.
Sturgill Simpson, Sound and Fury
Läpimurtoalbumi Metamodern Sounds in Country Music levitti Simpsonin eteen punaisen maton, jota pitkin mies olisi voinut halutessaan kävellä countryn supertähteyteen ja valtaviin rahapinoihin. Simpson valitsi toisen tien ja venytteli countryn rajoja aina katkeamiseen asti. Sound and Fury ei ole täydellinen tai edes erinomainen levy, mutta se ansaitsee hatunnoston kunnianhimoisesta kokeellisuudesta aina albumiin sidottua anime-elokuvaa myöden. Levy tarjoaa komean nostalgiamatkan 1980-luvulle, sekoituksella rajat rikkovaa biisinikkarointia.
Lizzo, Cuz I Love You
Kyllä, pidän hauskasta popista jota on hauska hoilottaa suihkussa. Entä sitten?
Soundtrack: Lana Del Rey, Venice Bitch.