Tarvitseeko Eurooppa terävämmät hampaat?
Viisi vuotta sitten James Sheehan julkaisi erinomaisen kirjan Where Have All the Soldiers Gone?: The Transformation of Modern Europe. Teos kertoo Euroopan – historiallisesti maailman militaristisimman mantereen – nopean muodonmuutoksen rauhanomaiseksi ja likipitäen demilitarisoituneeksi alueeksi.
1900-luvun alkupuolella Eurooppa oli poliittisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti militarismin läpitunkema manner. Univormut, paraatit ja muut sotilaallisen mahdin symbolit hallitsivat juhlatilaisuuksia. Eurooppalaiset suurvallat olivat jatkuvasti joko valmistautumassa sotaan, sodassa tai toipumassa edellisestä selkkauksesta.
Kahden maailmansodan ja kymmenien miljoonien kuolleiden jälkeen läntinen Eurooppa joutui traagisesti arvioimaan oman sotaisuudensa mielekkyyttä. Kylmää sotaa käyvä Neuvostoliitto rehvasteli edelleen sotilaallisella voimallaan joka vappu, mutta läntinen Eurooppa käpertyi Yhdysvaltojen tarjoaman turvallisuuden viitan alle.
Euroopan käännös myöntyvyyden ja sovun hakemisen kulttuuriin on, tietenkin, erinomainen asia. Mutta onko se mennyt liian pitkälle?
Me eurooppalaiset pidämme itseämme moraalisesti ylivertaisina ihmisinä verrattuna vaikkapa sotaisiin amerikkalaisiin.
Me jaamme innolla tuomioitamme Israelille, Yhdysvalloille, Venäjälle ja muille, jotka turvautuvat meitä useammin väkivaltaan. Ajoittain olemme oikeassa, mutta joskus moraaliset tuomiomme kumisevat onttoutta käytännössä.
Yhdysvallat on ajanut vahvoja Venäjän vastaisia sanktiota, sillä se pitää Venäjän toimia Ita-Ukrainassa ja Krimin varastamista kansainvälisen lain vastaisina.
Eurooppa on ilmaissut paheksumisensa, mutta muuten monet eurooppalaiset valtiot ovat pyrkineet aktiivisesti vesittämään Yhdysvaltain ajamia talouspakotteita. Moralisointi on kivaa, mutta sen ei silti saa vaarantaa talouskasvua!
Toisekseen, kuinka merkittäviä moraaliset tuomiot ovat, jos Euroopalla ei ole resursseja tarjota niiden tueksi uskottavaa sotilaallista pelotetta?
George Kennan, legendaarinen amerikkalainen Neuvostoliiton/Venäjän asiantuntija kirjoitti vuonna 1946 Neuvostoliitosta:
”Soviet power, unlike that of Hitlerite Germany, is neither schematic nor adventuristic. It does not work by fixed plans. It does not take unnecessary risks. Impervious to logic of reason, and it is highly sensitive to logic of force. For this reason it can easily withdraw – and usually does – when strong resistance is encountered at any point. Thus, if the adversary has sufficient force and makes clear his readiness to use it, he rarely has to do so. If situations are properly handled there need be no prestige-engaging showdowns.”
(”Toisin kuin Hitlerin Saksa, Neuvostoliitto ei ole skemaattinen tai seikkailunhaluinen. Se ei toimi muuttumattomien suunitelmien perusteella. Se ei ota tarpeettomia riskejä. Rationaalinen logiikka ei läpäise sen ajattelua, mutta se on erittäin herkkä voiman logiikalle. Tästä syystä se voi perääntyä – ja yleensä tekeekin niin – jos se kohtaa vahvaa vastustusta. Toisin sanottuna, jos sen vastustajalla on kylliksi voimaa ja osoittaa valmiutensa sen käyttämiseksi, vastustajan tarvitsee harvoin käyttää sitä. Jos selkkaukset hallitaan hyvin, tarvetta kasvojen pelastamiseen ja konflikteihin ei ilmene.”)
Kuinka hyvin Kennanin kuvaus Neuvostoliitosta pätee tämän päivän Venäjään ja sen hallintoon? Tarvitseeko Eurooppa terävämmät hampaat ja uskottavamman armeijan? Voisiko hallittu Euroopan unionin sotilaallisen voiman kasvattaminen taata vakaamman ja rauhallisemman Itä- ja Keski-Euroopan? Ovatko eurooppalaiset jo liian käpertyneitä hyvänolon tunteeseensa, vai tekisikö kasvava sotilaallinen voima siitä vain uuden öykkärin globaalille hiekkalaatikolle?
En tiedä vastauksia, mutta ansaitsevatko kysymykset pohdiskelua?
Soundtrack: Pink Floyd, Fearless