Talo uhkaa kaatua mutta asukkaat kiistelevät siivoamisesta: Yhdysvallat muistuttaa vallankumousta edeltävää Ranskaa
Yhdysvaltain kriisi ei maagisesti häipynyt Donald Trumpin presidenttiyden myötä. Hän oli ennemminkin ongelmien seuraus.
Viime kuukausien lenkkipolkujeni soundtrack on ollut Mike Duncanin erinomainen podcast Revolutions. Pitkä sarja kertoo historiallisesti tärkeimpien vallankumousten tarinat runsailla faktoilla ja vetävällä kerronnalla.
Historioitsijana luonnollisesti tiedän, kuinka helppoa jälkiviisaus on. Tutkijan on yritettävä ymmärtää osallistujien motiiveja ja toimia niillä tiedoilla, joita heillä sillä hetkellä oli. Silti esimerkiksi Ranskan, Venäjän ja Haitin vallankumousten yhteydessä olen toistuvasti ällistynyt, kuinka typerästi valtaeliitit toimivat vallankumouksiin johtaneina vuosina ja vuosikymmeninä.
Kun katson Yhdysvaltojen tämänhetkistä poliittista kulttuuria ja yhteiskunnan tilaa, kiusaus vertailuun vallankumouksellisten yhteiskuntien kanssa on voimakas. Yhdysvallat ei ole vallankumouksen partaalla, mutta paikoittain maalla on huolestuttavan paljon yhteistä 1910-luvun Venäjän ja 1780–1790-lukujen taitteen Ranskan kanssa.
Vallankumouksellisia yhteiskuntia leimaavat kansakunnan enemmistön kasvava taloudellinen tyytymättömyys, poliittisen ja taloudellisen vallan keskittyminen, nopeat demografiset muutokset, eliitin kyvyttömyys ymmärtää kansan enemmistön elämää ja tilannetta häikäilemättömästi hyväksikäyttävien demagogien esiinmarssi.
Kaikki nämä tekijät ovat näkyvästi esillä tämän päivän Yhdysvalloissa.
Tuloerot eivät saa amerikkalaisia kaduille, mutta petetty lupaus amerikkalaisesta unelmasta johtaa vakaviin yhteiskunnallisiin jännitteisiin.
Historiallisesti amerikkalaiset ovat olleet melko suvaitsevia tuloeroille, sillä maan sosioekonominen liikkuvuus takasi mahdollisuuden parempaan elämään. Kova työnteko, oikea asenne ja keskiverto älykkyys yleensä johtivat huomattavasti aikaisempaa parempaan elämään. Useimmat lapset menestyivät paremmin kuin vanhempansa.
Sosioekonominen liikkuvuus ei ole kadonnut, mutta se on hidastunut. Yhdysvalloista on tulossa perittyjen omaisuuksien ja sosioekonomisten lokeroiden yhteiskunta. Yhä useampi nuori tai duunari tuntee itsensä petetyksi, kun kova työ ja uhraukset eivät kanna heitä keskiluokkaan.
Eliitistä on tullut yhä sulkeutuneempi taloudellinen ja kulttuurinen klikki, joka on irtautunut amerikkalaisesta valtavirrasta. Koulutetut ja hyvätuloiset amerikkalaiset elävät omissa yhteisöissään ja sosiaalisissa piireissään. Tavallisten amerikkalaisten elämä on heille vieraampaa kuin eurooppalaisten suurkaupunkien metrokartat.
He ja heidän lapsensa saivat koulutuksensa eturivin yliopistoissa, ja he palkkaavat toisiaan korkeaa koulutusta vaativiin ja hyväpalkkaisiin virkoihin. He ovat meritokratian kasvatteja, mutta eivät useinkaan tiedosta, kuinka suljettu piiri tästä eliitin meritokratiasta on kehittynyt tai kuinka vaikeaa ulkopuolisten on nousta siihen.
Yhdysvaltojen väestö on muuttunut niin nopeasti ja mittavasti, että kymmenillä miljoonilla amerikkalaisilla on vaikeuksia tunnistaa ja ymmärtää omia yhteisöjään.
Suur-Atlantan koillisnurkan muodostaa Gwinnettin piirikunta. Vuonna 1990 Gwinnett oli koti 353 000 asukkaalle, joista 320 000 oli valkoisia, 18 000 afroamerikkalaisia, 8 500 latinoja ja noin 2 800 aasialaisia. Sen Atlantaa lähinnä olevat osat olivat tyypillisiä valtaosin valkoisia lähiöitä, ja pohjoisosat olivat kulturaalisesti vanhaa maaseutu-Georgiaa.
Tänään Gwinnettissa on noin 955 000 asukasta, joista valkoisia on noin 410 000, afroamerikkalaisia 335 000, latinoja 200 000 ja aasialaisia 100 000. Piirikunnasta on helppo löytää erinomaisia meksikolaisia, korealaisia ja vietnamilaisia ravintoloita, mutta perinteiset southern cooking -ravintolat ovat kadonneet.
Vaikka useimmat joko hyväksyvät tai ovat tyytyväisiä muutokseen, olisi naivia olettaa, ettei tämä synnyttäisi myös valtavia jännitteitä ja vastareaktioita. Kiista maahanmuutosta on monelle syntyperäiselle taistelua Amerikan sielusta, ja he ovat valmiita radikaaliinkiin politiikkaan sen puolustamiseksi.
Ranskan vallankumous oli osaltaan myös uuden median katalysoima tragedia. Sanomalehdet ilmaisivat ja ruokkivat kansalaisten tyytymättömyyttä. Vallastaan ja visiostaan humaltuneet Jean-Paul Maratin kaltaiset populistit ruokkivat raivoa ja väkivaltaa motivoiden katujen huonosti informoituja fanaatikkoja.
Nykyisin internet on täynnä kuplia, joissa fanaatikot puskevat toisiaan lähemmäksi todellisuuden marginaaleja. He saavat polttoainetta kaapelitelevision uusilta Marateilta, jotka kauppaavat heille vääristeltyä tai yksisilmäistä kuvaa maailmasta.
Demagogit tiedostavat valtansa ja nauttivat siitä, lihavien tilipussien kera. He heittävät bensaa raivon politiikan liekkeihin, ilman vastuuta yhteiskuntarauhasta tai kohteliaisuuden pelisäännöistä.
Mikään näistä tekijöistä ei yksinään kykene ravistelemaan amerikkalaista yhteiskuntarauhaa, mutta yhdessä niistä tulee vaarallinen poliittinen Molotovin cocktail.
Raivo ei ole poliittisesti yksisuuntainen katu. Kesällä 2020 vasemman laidan radikaalit, yhdessä huligaanien kanssa, ryöstivät ja polttivat kaupunkeja sekä kävivät katutaisteluja poliisien kanssa. Kuluvan vuoden tammikuun 6. päivä oikean laidan ääriryhmien raivo kulminoitui väkivaltaiseen hyökkäykseen itse amerikkalaista demokratiaa vastaan.
Kaikkien faktojen vastaisesti republikaanien enemmistö uskoo, että marraskuun 2020 vaalit eivät olleet rehelliset. He kirjaimellisesti eivät luota amerikkalaisen demokratian keskeiseen mekanismiin – eivät edes itse hallitsemissaan osavaltioissa. Monet avoimesti flirttailevat Victor Orbánin Unkarin mallin kanssa.
Molemmat pääpuolueet – mutta tällä hetkellä erityisesti republikaanit – keskittyvät päivänpoliittiseen vääntöön kiinnittämättä huomiota metapoliittisiin paineisiin, jotka pahimmassa tapauksessa johtavat mittavaan kansalliseen levottomuuteen.
Amerikkalainen politiikka on valtaosan maan historiasta ollut kovaa, rumaa, likaista ja paikoitellen jopa väkivaltaista. Pahimpien kriisien aikaan vastuulliset politiikot ovat silti ymmärtäneet muuttaa kurssia ja reformoineet maata raskaallakin kädellä: progressiivinen aikakausi, New Deal, kansalaisoikeusliike, jne.
En povaa vallankumousta enkä halua ylidramatisoida. Yhdysvallat on selvinnyt vakavammistakin kriiseistä. Mutta on selvää, että maan kriisi ei maagisesti häipynyt Donald Trumpin presidenttiyden myötä. Hän oli ennemminkin ongelmien seuraus kuin syy.
Nyt suurin huolenaihe on visioiden ja kokonaisnäkemyksen puute. Politiikka on liian pientä ja lyhytnäköistä. Kritiikki ja suoranainen raivo poliittista kulttuuria sekä establishmentia tulee oikealta ja vasemmalta. Talo uhkaa kaatua, mutta poliitikot keskittyvät kiistelemään siivoamisesta.
Yhdysvaltojen perustuslaki on tietoisesti rakennettu hitaaksi, kankeaksi ja konservatiiviseksi. Siinä piilee sekä sen voima että heikkous. Amerikkalaisen demokratian kaataminen on vaikeaa, mutta maa ei ilmeisesti osaa muuttua kuin kriisien kautta.
Soundtrack: Marvin Gaye, Inner City Blues (Make Me Wanna Holler).