Taistelu Amerikan sisällissodasta

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sisällissodan alkamisesta kuluu tänä vuonna 150 vuotta. Taistelu sodan luonteesta ja historiasta jatkuu edelleen.

Kuten sisällissodat yleensä, Yhdysvaltain sisällissota (1861-1865) oli verinen konflikti, jota seurasi vuosikymmeniä kestänyt historian tutkijoiden, politiikkojen, ja osapuolien välinen kädenvääntö.

Pohjoisen tulkinnan mukaan sisällissota pelasti liittovaltion. Heille se oli isänmaallinen taistelu Etelän kapinallisia vastaan sekä sotilaallinen kampanja orjuuden tuhoamiseksi Yhdysvalloissa.

Häviäjä ei ole samaa mieltä. Vanhan Etelän tulkinnan mukaan sisällissota oli jenkkien hyökkäyssota, joka murskasi Etelän (perustuslaillisesti oikeutetut) haaveet itsenäisyydestä. Havaittuaan liittovaltion poliittisen painopisteen siirtyneen peruuttamattomasti omia etujaan ajavaan Pohjoiseen, Etelä julistautui itsenäiseksi suojellakseen kulttuuriaan, taloudellisia etujaan, ja instituutioitaan.

Itsenäisyysjulistus johti sotaan, ja noin neljä vuotta myöhemmin Etelä luovutti. Viimeiset kaatuneet olivat tuskin haudassa, kun Etelä ryhtyi muokkaamaan sodan historiaa itselleen huomattavasti suotuisammaksi.

Sekä sisällissodan aikanen Etelä että tämän päivän historiantutkijat tietävät, että sisällissodan syy oli orjuus, piste. Liittovaltiosta irtautuneet Etelän politiikot olivat itsenäisyysjulistuksensa ja sitä seuranneen sodan syistä kiitettävän rehellisiä, mutta sodan jälkeen ääni kellossa muuttui.

Tappionsa jälkeen Etelä ei halunnut myöntää, muille tai itselleen, että vähintään 618,000 amerikkalaista tappanut sota olisi perustunut Etelän haluun jatkaa yli neljän miljoonan ihmisen orjuuttamista. Julman materialistinen, rasistinen, sekä oligarkkien ajama anti-demokraattinen politiikka sai ympärilleen historiallisen sumuverhon, puheineen ”osavaltioiden oikeuksista” sekä alueellisesta itsemääräämisoikeudesta.

Vale eli aikansa, mutta vuosikymmenten väännön jälkeen historiankirjoitus on jälleen samaa mieltä Etelän alkuperäisen tulkinnan kanssa. Käytännössä kaikki vakavasti otettavat historioitsijat tunnistavat orjuuden sisällissodan pohjimmaiseksi syyksi. Tutkimuskentän marginaaleissa elää silti edelleen todellisuuskielteisiä aktivistien ryhmittymiä, ja sisällissodan vuosipäivä on jälleen aktivoinut nämä pienet mutta innokkaat porukat.

Georgian osavaltion Sons of the Confederate Veterans -perinnejärjestö halusi lähettää tv-mainoksia History Channel -kanavalla, jotka väittivät Etelän afroamerikkalaisten taistelleen yhdessä valkoisten kanssa Pohjoista vastaan. History Channel hyllytti mainokset. Monet katsojat valittivat mainoksista, sillä ne olivat paitsi loukkaavia, mutta myös täyttä satua.

Väite Etelän afroamerikkalaisten tyytyväisyydestä Konfederaattiin sekä sen instituutioihin on eräs pro-Etelä perinnejärjestöjen vastenmielisimmistä valeista. Tämä fantastinen tulkinta vanhasta Etelästä vihjaa, että orjat olivat pohjimmiltaan tyytyväisiä elämiinsä sekä rakastivat omistajiaan kuin lapset vanhempiaan.

Faktat eivät luonnollisesti tue tulkintaa. Joissain tapauksissa Etelässä ilmeni Tukholma-syndrooman variaatioita, mutta sisällissodan alettua miltei kaikki kykenevät Etelän orjat pakenivat massoittain pohjoiseen sekä avustivat liittovaltion armeijaa kaikin mahdollisin keinoin.

Aivan sodan loppupuolella jotkut orjat tarttuivat aseisiin, sillä heidän omistajansa lupasivat heille vapauden jos he taistelisivat Konfederaatin puolesta. Paikoitellen myös jotkut afroamerikkalaiset orjanomistajat, ja varsinkin Louisianan puoliksi valkoiset creolet, taistelivat Konfederaatin riveissä. Silti, kyse on marginaalisista poikkeuksista Etelän nelimiljoonaisen orjaväestön sekä puolen miljoonan vapaan afroamerikkalaisen valtavirrasta.

Sisällissodan merkkivuosi tarjoaa mainion mahdollisuuden pyyhkiä pois viimeiset, poliittisesti motivoituneet sekä valheelliset sodan tulkinnat. Historioitsijoilla on nyt tilaisuus ja velvollisuus puskea itsensä amerikkalaiseen, ja varsinkin Etelän, mediaan.

Soundtrack: The Band, The Night They Drove Old Dixie Down.