Syöpäni ja amerikkalainen terveydenhoito – kaksi tarinaa
Keskiviikkona 16. joulukuuta sain luuydintutkimukseni ja luustoni skannauksen tulokset.
Olin kaksi päivää aikaisemmin ollut paikallisessa sairaalassa skannattavana ja porattavana. Veriarvoni olivat pudonneet ja anemiani pahentunut. Onkologini halusi testit voidakseen niiden perusteella päättää, josko olisi aika aloittaa kemoterapia.
Maanantain tutkimusten henkilökunta ja puitteet olivat ensiluokkaisia. Erittäin ammattitaitoinen ja ystävällinen henkilökunta ohjasi minut yksityiseen huoneeseen, jossa valmistauduin tutkimuksiin.
Skannauksen ja luuydintutkimuksen välissä hoitajat kävivät asentamassa tipan, kyselivät terveydentilastani, tekivät alustavat testit, rupattelivat ja toivottivat hyviä juhlapyhiä.
Odottelin mukavassa nojatuolissa katsoen televisiota, kunnes hoitaja kärräsi minut operaatiohuoneeseen. Jopa maallikon oli helppo ymmärtää henkilökunnan omistautuminen tehtäväänsä. Leikkaus-anestesiahoitaja annosteli lääkitystä juuri sopivasti poistaen kivun ja jutellen sen ohessa mukavia tokkuraiselle potilaalle.
Operaatio oli nopea ja tehokas.
Keskiviikkona menin tapaamaan onkologiani ja kuulemaan testien tulokset. Hän on alansa parhaita eksperttejä koko Etelässä, jonka vastaanotolle on tunkua läheltä ja kaukaa.
Kokenut tiedemies käänsi testieni tulokset selkoenglanniksi. Hänen selvityksensä olisi käynyt hyvästä luennosta. Tietomääräni taudistani, terveydentilastani ja hoidostani kasvoi taas tuntuvasti.
Leukemiani on saavuttanut tason, jossa kemohoito on nyt tarpeellinen, tohtori selitti, vahvistaen sanomaansa selkeillä graafisilla taulukoilla, jotka osoittivat verihiutaleitteni ja hemoglobiani laskun, valkosolujeni mutaatiot ja muut relevantit indikaattorit.
Hoitosuunnitelma oli selkeä. Leukemiani (karvasoluleukemia) on erittäin harvinainen, mutta onkologilleni se oli tuttu – kuten myös viimeiset trendit taudin hoidossa ja tutkimuksessa.
”Ehdotan cladribine-hoitoa, kuten edelliselläkin kerralla. En halua lisätä siihen rituximabia, koska tilanteesi ei mielestäni vaadi sitä, ja se saattaa aiheuttaa ylimääräisiä ja jopa vaarallisia sivuoireita”, tohtori sanoi.
”Mutta soitan silti kahdelle maan johtavalle karvasoluleukemian tutkijalle. Toinen heistä työskentelee Scripps Clinicillä Kaliforniassa, ja toinen tekee parhaillaan tutkimusta National Institute of Healthille karvasoluleukemian hoidosta. Kysyn, josko heillä on jotain uusinta tietoa, joka ei ole vielä ehtinyt lääketieteellisiin julkaisuihin.”
Lähdin kotiin vuorenvarmana siitä, että saan parasta mahdollista hoitoa. Onkologini, omistautunut työlleen kuin on, lähetti minulle sähköpostitse lisätietoa hoidostani vielä kymmenen jälkeen illalla. Aloitamme kemon heti joulun jälkeen noudattaen NIH:n uusimpien tutkimusten erinomaiseksi havaittua protokollaa.
Toinen tarina.
Olin opiskelija, eikä minulla ollut sairausvakuutusta. Sen hinta oli pienituloisen ja tuoreen perheenisän ulottumattomissa. Jokainen aivastus sai minut tolaltani. Minulla ei ollut varaa hoitaa itseäni. Laahustin töihin kuumeisena, sillä menetetty työpäivä tarkoitti menetettyä päivän palkkaa.
Paha keuhkoputkentulehdus ei suostunut lähtemään kotikeinoin. Opiskelijakaverini kaveri oli vastavalmistunut lääkäri, joka suostui auttamaan kaveripohjalta. Keittiö toimitti vastaanoton virkaa ja palkkiosta kävi tarjottu koti-illallinen ja pari olutta. Lääkkeiden ostaminen pilasi silti kuukauden budjetin. Minulla ei ollut vakuutusta subventoimassa ostohintaa, vaan maksoin jokaisen kalliin sentin omasta opiskelijan kukkarostani.
Pari vuotta sitten sain ruokamyrkytyksen. Vaimoni vei minut keskellä yötä sairaalan päivystävälle vastaanotolle. Odotushuone oli puolitäynnä köyhiä ihmisiä, joista monet näyttivät vakavasti sairailta. Kyseessä saattaa olla oma mielikuvitukseni, mutta minusta tuntui että sain huomattavasti nopeampaa ja kohteliaampaa hoitoa, koska olin selvästi keskiluokkaa ja minulla oli sairausvakuutus.
Amerikkalainen laki sanoo, että kaikkien on saatava hoitoa päivystävillä osastoilla, maksukyvystä riippumatta. Tämän johdosta miljoonat taistelevat joka vuosi kipujaan ja oireitaan vastaan peittäen ne reseptivapailla lääkkeillä, kunnes se ei ole enää mahdollista. Tässä vaiheessa he tulevat päivystykseen, jossa he usein kuulevat alun perin helposti hoidettavissa olevan taudin muuttuneen vaikeaksi ja krooniseksi.
Sairaala hoitaa heidät siihen kuntoon, että potilaat voivat taas poistua osastolta – siihen saakka kunnes tauti taas palaa takaisin. He palaavat. Maksukyvyttöminä ja sairaina, systeemille kallina ja vaikeasti hoidettavina. Presidentti Barack Obaman lanseeraama terveydenhoidon uudistus on vähentänyt heidän määräänsä, mutta kaikki eivät ole vielä, syystä tai toisesta, järjestelmän piirissä.
Olen kokenut molemmat ääripäät. Kiitos työnantajani ja minun yhdessä maksamamme vakuutuksen, saan nyt ehkä maailman parasta hoitoa. Mutta muistan myös vertauskuvallisen laastarin rikkoutuneen luun peitoksi ja köyhyyden aiheuttaman rimpuilun helposti hoidettavia sairauksia vastaan.
Tänä iltana aion laittaa käteni ristiin ja lausua kiitoksen siitä, että sain leukemiani vasta päästyäni sairasvakuutuksen piiriin. Ilman vakuutusta olisin ehkä vasta hiljattain mennyt lääkäriin, anemian ja uupumuksen lannistamana. Tuskin olisin päässyt huippuluokan onkologin potilaaksi. Eikä kukaan soittaisi NIH:n tai Scripps Clinicin huippututkijoille parhaan mahdollisen hoidon takaamiseksi.
Soundtrack: Humble Pie, I Don’t Need No Doctor