Suomettumisen paluu ja muuta eilisen kaihoa

Onko suomalainen politiikka niin tiukasti nostalgian vanki kuin näyttää?

Olen viime viikkoina seurannut suomalaista politiikkaa tavallista aktiivisemmin. Ukrainan kriisi, Nato-keskustelu, talousuutiset ja tulossa olevat vaalit tarjoavat tärkeitä aiheita keskusteluun. Näin kaukaa tarkkailtuna näyttää, että suuri osa suomalaisista äänestäjistä – ja siten myös puolueista – ovat jumissa menneisyyden romantisoinnissa ja vanhojen toimintamallien tyrkyttämisessä.

Ukrainan kriisiin ja Nato-keskusteluun monet tuntemani suomalaiset tarjoavat 1970-lukulaisen suomettumisen reseptiä. He kehottavat Facebookissa ja blogosfäärissä Suomea pitämään suunsa supussa. He vaativat länttä tunnustamaan Venäjän etupiirin ja hyväksymään sen valloitussodat. Internetin meemit juhlivat Kekkosta ja tuomitsevat ”saatanan tunarit”, jotka eivät ymmärrä realismia – uuden suomettumisen tärkeyttä Venäjä-suhteissa.

Eilisen kaiho ei rajoitu vain idänpolitiikkaan. Se ylittää puoluerajat ja ideologiat.

Sosiaalidemokraatit ovat juuttuneet uuden johtajansa kanssa pastoraalisiin muistikuviinsa tehtaanpiippujen, ay-liikkeen ja tupo-sopimusten Suomesta. Sosiaalidemokraatit vaikuttavat kiinnostuneemmilta omien, katoavien ja jo kadonneiden sidosryhmiensä edunvalvonnasta kuin eteenpäin katsovalta ja uudistuviin työmarkkinoihin reagoivasta tulevaisuuden visioinnista.