Suomettumisen paluu ja muuta eilisen kaihoa
Onko suomalainen politiikka niin tiukasti nostalgian vanki kuin näyttää?
Olen viime viikkoina seurannut suomalaista politiikkaa tavallista aktiivisemmin. Ukrainan kriisi, Nato-keskustelu, talousuutiset ja tulossa olevat vaalit tarjoavat tärkeitä aiheita keskusteluun. Näin kaukaa tarkkailtuna näyttää, että suuri osa suomalaisista äänestäjistä – ja siten myös puolueista – ovat jumissa menneisyyden romantisoinnissa ja vanhojen toimintamallien tyrkyttämisessä.
Ukrainan kriisiin ja Nato-keskusteluun monet tuntemani suomalaiset tarjoavat 1970-lukulaisen suomettumisen reseptiä. He kehottavat Facebookissa ja blogosfäärissä Suomea pitämään suunsa supussa. He vaativat länttä tunnustamaan Venäjän etupiirin ja hyväksymään sen valloitussodat. Internetin meemit juhlivat Kekkosta ja tuomitsevat ”saatanan tunarit”, jotka eivät ymmärrä realismia – uuden suomettumisen tärkeyttä Venäjä-suhteissa.
Eilisen kaiho ei rajoitu vain idänpolitiikkaan. Se ylittää puoluerajat ja ideologiat.
Sosiaalidemokraatit ovat juuttuneet uuden johtajansa kanssa pastoraalisiin muistikuviinsa tehtaanpiippujen, ay-liikkeen ja tupo-sopimusten Suomesta. Sosiaalidemokraatit vaikuttavat kiinnostuneemmilta omien, katoavien ja jo kadonneiden sidosryhmiensä edunvalvonnasta kuin eteenpäin katsovalta ja uudistuviin työmarkkinoihin reagoivasta tulevaisuuden visioinnista.
Vihreistä ja vasemmistoliittolaisista on tullut urbaanien luddiittien liikkeitä, jotka vastustavat kaikkea uutta – ja erityisesti vaurautta luovaa toimintaa. Samanaikaisesti he vaativat enemmän rahaa jaettavaksi kaikille ”hyville ihmisille ja asioille”.
Keskusta taistelee viimeiseen hengenvetoon saakka jokaisen maitolaiturin, elinvoimansa aikoja sitten kadottaneen kyläyhteisön ja kunnantalon puolesta.
Persujen tarjoama sekoitus populistista herravihaa, rasismilla maustettuna, on kuin tunkkainen tuulahdus 1970-luvulta.
Kokoomus puhuu kauniimmin kuin toimii.
Muutoksen pelko ja halu sitoutua aikaisemmin menestyksekkäisiin toimintamalleihin ovat luonnollisia reaktioita. Kriisitilanteen edessä normaali älykäs ihminen katsoo historiaan, etsii sieltä työkaluja ja toimintamalleja tilanteen korjaamiseksi.
Valitettavasti menneisyys voi myös koukuttaa, houkutella meitä katsomaan pitämään katseemme sen kullatussa ja kuvitellussa loistossa.
Sekoitus nostalgiaa ja jälkimodernistista atomistista individualismia dominoi suomalaista politiikkaa.
Olemme keskellä laajempaa ihmisarvojen murroskautta, jonka oireet heijastuvat ja muokkaavat ihmisten arvoja tavalla, joka on isompaa kuin politiikka. Uuden atomistisen individualismin aikakausi on nousussa, ja me havaitsemme sen oireita sekä oikealla että vasemmalla.
Oikealla kokoomusnuoret rummuttavat sosiaalidarwinistisen, Ayn Randinsa lukeneen libertaarisen visionsa puolesta. Heidän yhteiskuntamallinsa on kuin Charles Dickensin ja Herbert Spencerin viktoriaaninen Englanti internetin ja iPhonen kera.
Vasemmalta laidalta kuulemme raivoa, jos joku edes kehtaa ajatella sosiaalituen tekemistä vastikkeelliseksi. Kaiken pitää olla ilmaista. Yksilöllä ei pitäisi olla velvoitteita yhteiskunnalle (työ, sotilaspalvelu), mutta yhteiskunnan on tarjottava hänelle enemmän rahaa ja etuisuuksia. Punavihreiden äänekäs rahan vaatiminen heidän opintojen, elämän ja virkitystoiminnan rahoittamiseksi ei ole ahneutta, mutta Björn Wahlroosin halu pitää kiinni edes osasta itse tienaamistaan tuloista on.
Myös maltillisemman keskitien tuntumassa todistamme edunvalvontapolitiikan kiivastumista.
Mennyttä politiikkaa on turha romantisoida. Politiikka on aina ollut taistelua siitä, miten kakku jaetaan, mutta tällä hetkellä kamppailu on saavuttanut après moi, le déluge -tason. Keskustelut vasemmistoliiton ja vihreiden hallituseroista ovat loistava esimerkki uuden, etuja mutta ei vastuuta -politiikan myrkyllisyydestä. Eikö hallitukseen pitäisi mennä kantamaan vastuuta, eikä pelkästään paistattelemaan julkisuudessa ja toteuttamaan oppositiopolitiikkaa sisältä käsin?
Nostalgia on hyvä työkalu ajamaan individualismia. Kuvitellut mielikuvat menneisyydestä oikeuttavat, aktiivisissa mielikuvituksissa, oman navan keskellä pyörivät vaatimukset.
Soundtrack: Kristiina Halkola, Laulu siirtotyöläisestä