Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Suomen ikävää

Marko Maunula
Blogit Americana 6.12.2014 10:00

Kuudes joulukuuta on taas aika nostaa Suomen lippu pöydälle, sytyttää sinivalkoinen kynttilä ja syödä lihapullia muusilla. Yli kahden Yhdysvalloissa vietetyn vuosikymmenen jälkeen myönnän amerikkalaistumiseni, mutta juhlapäivien myötä tietoisuus suomalaisuudestani nousee aina pintaan.

Arabialainen sananlasku tietää, että koti-ikävä alkaa vatsasta. Aikaisempien sukupolvien Suomi-ikävä kiteytyi ruisleipään, salmiakkiin ja muihin kotimaan herkkuihin. Kiitos Buford Highway Farmers Marketin, Little European Bakeryn ja lähikauppani kosher-osaston, omat ruokavarastoni ovat täynnä salmiakkia, silliä, tummaa leipää ja Fazerin suklaata.

Internet mahdollistaa myös aktiivisen Suomen asioiden seuraamisen. Facebookissa toimin valtaosin suomeksi. Katson Ylen uutisia ja luen suomalaisia lehtiä netistä. Suomi on minulle läsnä huomattavasti paremmin kuin aikaisemmille siirtolaissukupolville.

Joitain asioita ei voi silti tuoda helposti Yhdysvaltoihin. Muutamissa asioissa Suomi on ehdottomasti edellä Yhdysvaltoja. Mitä kaipaan Suomesta eniten?

Poliisit

Sarja poliisin liki rikollisen typeryyden tuottamia kuolemantapauksia on jälleen muistuttanut, kuinka Yhdysvallat voisi ottaa oppia suomalaisesta poliisikoulutuksesta. Suomalaiset poliisit ovat kokemuksieni perusteella ystävällisiä, tehokkaita ja palvelualttiita työnsä osaavia ammattilaisia.

Koulutus

Suomessa on maailman älykkäimmät bussikuskit. Amerikkalainen älymystö on huippuluokkaa, ja akateemisella alalla työskentelevänä olen jatkuvasti tekemisissä erittäin älykkäiden ja maailmasta informoitujen ihmisten kanssa. Silti kaipaan Suomesta kykyä keskustella maailman tapahtumista liki jokaisen tapaamani ihmisen kanssa.

Tori

Suomalainen tori on kulttuuri-instituutio parhaasta päästä. Pystykaffe Turun torilla tai munkkikahvi Helsingin kauppatorilla kesä-Suomessa on arkipäivän luksusta, erinomaisista kala- ja vihannesvalikoimista puhumattakaan.

Jokamiehenoikeus

Yhdysvalloissa on onneksi hieno kansallispuistoverkosto, mutta se ei silti päihitä jokamiehenoikeutta. Suomalaisten kyky tarpoa sieni- ja marjametsissä on kadehdittavan hieno asia.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Soundtrack: Mieskuoro Huutajat, Oulujoki

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Suomen kielen sanalla ikävä on itseasiassa kahdenlaista merkitystä riippuen asiayhteydestä ja sillä tavoitettavaa kohdetta. Minulla on ikävä sinua, sanovat monet rakastuneet toisestaan, tai omaisen kuoleman kohdanneet edesmenneestään. Ikävä kyllä, en rakasta sua enää, voi puolestaan toinen viestittää twitterissään. No olipa se tosi ikävä, että näin kävi, saattaa taasen sanoa lohduttamaan saapunut naapuri surevaa omaista.

Sana ”kaiho” tulee mieleen ennemminkin kuvaamaan etäisyyksien, niin ajallisten kuin maantieteellistenkin, tuottamaa kaipausta kokea jotain ennen koettua ja elettyä mielensä ja tunteidensa mielenmaisemaa tai maisemia. Kaiho-sanassa on jo tyyntä ja rauhoittunutta etääntyneisyyden jo tuomaa kaunista tunnetta ja hyväksyntää. ”Kaipaus” puolestaan pitää sisällään osin vieläkin tunnetta haluta kokea sen kohteena ollutta/olleita elämyksiä ja elämää, tai palata takaisin sellaisiin.

Amerikkaan aikoinaan muuttaneista suomalaisista siirtolaisista useat alkoivat kokea nimenomaan koti-ikäväksi sanottua tunnetta, mikä sanonta yleistyi siihen liittyvän sanonta nasevuuden vuoksi. Osalle heistä se olikin aidosti ”ikävänpakottavaa tunnetarvetta” lähteä pois vieraalta maalta takaisin oman kotimaan tuttuun ja turvalliseen helmaan ja lähiverkostoihin, kun ei ollut pystynyt sopeutumaan ja sosiaalistumaan uuden maan olosuhteisiin: kansaan, kulttuuriin, kieleen, työkulttuuriin, luontoon, jne.

Osa lähtijöistä valitsi seuraavaksi kuitenkin kommunistisen Neuvostoliiton Karjalan ”sosialistisen paratiisin” rakentamisen. Suuri osa niistä miehistä makaa sen maan Sandarmohin teloituskankaan mullissa otsaan ammutulla laukauksella annettuna kiitoksena tehdyistä töstänsä.

Mutta ymmärrän toki Marko, että Sinä vankkumattomana suomalaisena patrioottina todella voit kokea kaihoa, kaipausta ja suoranaista ikävääkin (positiivisessa mielessä) syntymämaastasi ja suomalaisuudestasi niihin liittyvien tunteiden, kokemusten ja muistikuvien kautta. Emme me kukaan niitä pysty poispyyhkimään kauas pois muuttaessammekaan. Eikä ole tarvekaan. Hyvät muistot ovat mielen kallisarvoisimpia aarteita tunteidemme ja muistojemme korulippaassa. Muinaisilla roomalaisilla oli tähän jo myös oma kuvaava sanontansa poismuuttaneiden kokemuksista: ”Caelum non animum mutant qui trans mare currant”. Tähtitaivasta, eivät mieltä, muuttavat ne, jotka matkaavat merten taa.

”Cuiusvis est errare, nullius nisi insipientis in errore perseverare.”
Koska ”kuka tahansa voi erehtyä, mutta vain typerykselle on ominaista toistaa samat virheet”, korjattakoon eräästä saamastani pyynnöstä johtuen edellisen kommentin loppupuolen sana ”currant” oikeaan muotoonsa ”currunt”, niin kielitieteilijätkään eivät vaadi erehtyväistä päätäni enää heidän tieteensä vääristelyjen vadille.
-Toisaaltaan; ”qui vitia odit, homines odit”…

Joka tapauksessa kiitokset Markolle myös aiempien vuosien herkistävistä blogeista isänmaan ikävän ja kaipausten muisteloiden parissa. Purjehdintavetemme merellä ja järvillä ovat yhäkin käytettävissäsi vapaina, suotuisina ja valmiina tarjoamaan parastaan, jos eläkepäiviesi iloihin aikanaan myös näitä nautintoja haluat sisällyttää.

Näitä luetaan juuri nyt