Suomalainen v. amerikkalainen vaalikulttuuri

Facebookissa on ollut viime päivinä muotia valittaa liian innokkaista (Pekka Haaviston) tukijoista. Myös valitukset vaalikampanjan kovuudesta ovat kaikuneet kyberavaruudessa tasaisesti.

Myönnetään, että joidenkin innokkaimpien kakkos-maanikoiden into on hieman surkuhupaista ja/tai rasittavaa, ja kourallinen menneisyyden poteroihin jumiutuneita Sauli Niinistön kannattajia ovat valitettavasti satunnaisesti heilutellut homo-korttia, mutta tätä on vaikea kutsua rumaksi tai kiihkeäksi kampanjoinniksi.

Myös Yhdysvalloissa on vaalivuosi. Toivottavasti Yhdysvalloissa voitaisiin nauttia yhtä kiivaasta kahtiajakautuneisuudesta kuin Suomessa, mutta pahoin pelkään, että emme selviä näin vähällä.

Viime viikolla Kansasin eduskunnan republikaaninen puhemies lämmitteli vaalikautta varten ehdottamalla, että republikaanit rukoilisivat presidentti Obaman kuolemaa. Atlantassa Jewish Timesin omistaja pyysi anteeksi ja erosi, kun hänen Obaman murhaamista käsittelevästä kolumnista nousi kohu.

Tämä on vasta alkua. Mikäli viime presidentinvaalit antavat osviittaa, vandalismi, solvaukset, ja avoin rasismi nousevat taas vaalien epävirallisiksi teemoiksi. Naapuri kääntyy naapuria vastaan, ystävyyssuhteet ovat koetuksella, miljoonat amerikkalaiset kadottavat tilapäisesti järkensä ja käytöstapansa. Silti, tämäkin on parannusta menneeseen, jolloin vaalit johtivat satunnaisesti mellakoihin, lynkkauksiin, ja jopa sotaan.

Jos Suomen presidentinvaalit kertovat Suomen kahtiajakautuneisuuden voimasta ja mittakaavasta, Suomella menee todella, todella hyvin.

Soundtrack: Porcupine Tree, The Sky Moves Sideways.